Kirjoittaja uskoo, että pientilojen paluu on ratkaisu luonnolle ja maaseudulle.
Teksti: Matti Kouvo Kuvat: Anu Tuomaala
Kirjoitukseni edelliseen osaan (Uhat pölyttäjille, Maaseutumedia 16.3.2020) olen saanut palautetta, että esittäisin toimenpide-ehdotuksia suomalaisen maaseudun elinvoiman palauttamiseksi. Kirjoituksen laatiminen on jäänyt muiden toimien alle, mutta viikolla 12 julistettu poikkeustila asettaa asiat uuteen tärkeysjärjestykseen. Voi olla, että pölyttäjähyönteiskatastrofi, huoltovarmuuskriisi ja maatalouden rakennemuutos mahtuvat huonosti samaan kirjoitukseen, mutta yritän parhaani.
EU:n tuotantorakenteet suosivat suurtiloja
Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin EU:sta, jäsenyyden edellyttävät muutokset tilojen koolle ja tuotantorakenteelle suosivat mammuttimaisia ratkaisuja suurnavetoista aina yhden viljan jättifarmeihin.
Sama koskee myös erikoiskasveja, joista kuitenkin kuminan viljely on saavuttanut menestystäkin. Erikoistuminen ja laajat viljelyalat ovat hyvänä kasvukautena siunaus, mutta katovuonna Egyptin vitsaukseen verrattava kirous – puhumattakaan poikkeusoloista. Koska esim. viljan varmuusvarastojamme on viime vuosina purettu, voi kysyä palveliko tämä toimenpide mitenkään omavaraisuutemme turvaamista.
Pientilojen paluu — kaupungistumisen pysähtyminen
On siis oikea hetki esittää tien raivaamista pientilojen paluulle. Pienet tuotantoyksiköt ympäri maata luovat varmuutta kaikissa oloissa, toki edellyttäen että tuotantorakenne säilytetään monipuolisena. Yhteiskunnan on sallittava kaupungistumisen pysähtyminen ja annettavaa tilaa maaseudulle hakeutuville asukkaille. Alkutuotannolta olisi poistettava arvonlisävelvollisuus kokonaan ja pysyvästi.
Alkutuotannolta olisi poistettava arvonlisävelvollisuus kokonaan ja pysyvästi.
On myös mietittävä maa- ja metsätilojen kokoja. Vaikka ei ole viisasta puhua tarkoista luvuista, niin näkisin tulevaisuudessa suurimmaksi tilakooksi 25 hehtaaria.
Tarkasteltavaksi tulee siten vääjäämättä Isojaon sekä vastaavien kaltainen suurjärjestely, mutta tämän näkisin toteututtavan mieluiten vapaaehtoisin maakaupoin kuin ”kruunun” sanelemana.
Tärkeintä on kuitenkin, että maatilojen suurimmaksi tehtäväksi koituu tilan väen ja kunnallisen/valtiollisen omavaraisuuden ylläpito – vasta tämän jälkeen tulevat kasvi- ja lihapohjaisten elintarvikkeiden ulkomaanvienti. Lienee siten selvää, että arveluttava pelloille rakentaminen ja siihen liittyvä kaavoitusteollisuus pakkolunastuksineen loppuvat pysyvästi.
Maaseudun luonnon elpyminen
Palaan alkuperäiseen teemaani, maaseudun luonnon elpymiseen. On selvää, että pienentyvä tilakoko vähentää tarvetta hankkia suurikokoisia maatalouskoneita – maamerkitöntä maata ei raivata enää ”peltolaivojen” areenaksi.
Mallia uudelle tekniikalle voidaan hakea vaikkapa niistä lukemattomista takametsiin unohdetuista lapioäkeistä, joita suomenhevoset vetivät vielä 1960-luvulla. Karjanpito tulee kannattavaksi pienilläkin määrillä: varsinaissuomenkarja, pohjoissuomenkarja sekä itäsuomenkarja tuottavat maitoa, jonka proteiini-, vitamiini- ja rasvahappokoostumus poikkeaa edukseen verrattuna ayrshire- ja holstein friisiläislehmiin.
Pitkäsarviset lihakarjarodut pärjäävät mainiosti erityisesti rantalaitumilla. Perinnemaisemaa ei siis tarvitse erikseen ’tuottaa’, kuten valtion laitoksissa työskentelevät kollegani luulottelevat. Laitumille hakeutuvat harvinaiset ja yleiset kasvit, hyönteiset ja linnut, normaalina osana luonnonkiertoa.
Maaseutu takaisin elämän keskukseksi
Tuntuu myös selvältä, että pienemmät, runsaslukuisemmat ja elinvoimaisemmat tilat luovat uudestaan ympärilleen sen kyläkoulujen ja -kauppojen verkoston, joka teki maaseudusta elämän keskuksen. Jos haluatte parantaa ratkaisevasti terveyttänne ja elämänlaatuanne, tarttukaa rohkeasti maallemuuton mahdollisuuteen!
Jokaisella on nyt myös velvollisuus ja oikeus Maaseudun asian ajamiseen, esimerkiksi vaatimalla maaseutuelinkeinoja edistäviä ratkaisuja poliittisilta päättäjiltä ja tuottajajärjestöjen edustajilta. Jos he eivät kykene vastaamaan, kyseenalaistakaa heidän valtuutuksensa.
Vaatikaa kaupoilta, kouluilta ja muilta laitoksilta lähiruokaan siirtymistä. Eikä olisi pahitteeksi, jos ulkolaista ruokaa suorastaan boikotoitaisiin. Uskon ja tiedän, että pystymme samaan tai parempaankin, kuin 80 vuotta sitten esivanhempamme kykenivät.
Kirjoittaja Matti Kouvo , on 56-vuotias, kasvibiologin ja tuotantopuutarhurin koulutukset käynyt perinteinen luonnonystävä, jolla ei ole mitään tekemistä muodissa olevien nk. vihreiden arvojen kanssa. Luonnontuntemuksensa hän on saanut saanut harrastuksen kautta seitsemän vuosikymmenen aikana, joten tietämyksellistä painoarvoa on kertynyt (reilu tuhat virallista kasvihavaintoa vuosittain). Kirjoittaja tuo ilmi huolensa Suomen maaseutujen pölyttäjähyönteiskatastrofista. Kuva: ©Anu Tuomaala 2019
Ei kommentteja