Maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen jakoi Walter Ehrströmin kultaiset mitalit ansioituneille suomalaisille maidontuottajille Helsingin yliopiston päärakennuksen juhlasalissa.
Kultainen mitali myönnetään 25 vuoden aikana yhtäjaksoisesti tuotetusta ensiluokkaisesta maidosta.
Virpi Rantanen kirjoittaa blogissaan kultamitalijuhlista. Tänä vuonna palkittuja oli enemmän kuin koskaan — 325 tilaa sai kultamitalin 25 vuotta kestäneestä laatumaitotuotannosta
Kirjoittaja oli hiukan pettynyt arvomitalien saamalle julkisuudelle.
MaaseutuMedia julistaa alla mitalinsaajat.
Tässä linkki kultamitalinsaajiin
Artikkeli kuvassa Rantasen perhe oikealla.
Virpi Rantasen lukija-blogi
Laatumaito — Mitalihuumaa
Emäntä istui junassa, kolkutteli kiskoilla. Mukaansa otti isännän ja koko jälkikasvun. Ansaitsivat kaikki päästä isoolle kirkolle, Helsingin herroja katsomahan. Olivatpahan kaikki yhteistuumin kärsineetkin. Järjestäneet elonsa ja olonsa niin, että emäntä oli aina lypsyaikana kotona; aamulypsyllä, iltalypsyllä, päivänavetalla, iltakäynnillä. Muu elämä oli puristettu lehmien lupaamiin väleihin. Piipahdettu kaupassa, kerhoissa ja harvoissa kyläpaikoissa askareitten sallimissa raoissa, sukuloitu satojen kilometrien päässä lypsyn välissä. Sukuloidessa tosin tarvittiin apujoukkoja ruokkimaan väliajalla ja laskemaan pääluku, että joka sorkka säilyi tallella eikä ylimääräisiä laitumille ilmestynyt. Nyt oli palkinnon paikka. Neljännesvuosisata parasta laatua maitoa – vaikkei aivan kaikki nykyisen isäntäparin lypsämää – ansaitsi reissun pääkaupunkiin ja ministerin käteltäväksi.
Junassa istui muitakin navetan hajut kotisaunassa puunanneita, mukavia kanssamatkustajia. Juttua virisi. Kysyivät jossakin välissä, miten isosta paikasta sitä emäntä. Jos olisi ymmärtänyt hävetä, olisi emäntää siinä kohdassa hävettänyt. Nyt vain röhnisti rintaansa, nottei yhtään lypsävää enää. Mitenkäs sitä emäntä lypsävien kanssa olisi Helsingistä asti lähtenyt maidon laatupalkintoa hakemaan? Karjavaunussako olisi lehmänsä kuskannut, kun ei askareitten välissä sentään sitä reissua olisi taittanut? Ei, ei olisi emännältä kultamitalinhaku lypsävien kanssa onnistunut. Oli ollut pakko myydä lypsikit toisille, että pääsi palkintonsa laatumaidon tuottamisesta hakemaan. Toki vihoitteli polvikin eikä isäntäkään enää ollut sama pojankloppi, joka aikanaan oli lypsykaveriksi tilalle tullut. Notta lypsäviä ei enää ole, mutta lehmiä kyllä. Mukavia palleroita, jotka hoitavat itse vasikkansa ja lypsynsä. Kultamitalilla maidontuotannosta palkitusta tilasta on tullut emolehmätila.
Perillä Helsingissä syöttivät ja juottivat. Tosin alkajaisiksi tarjottu salaattilautanen oli kuin pihan kukkapenkistä peraattu ja maitonsa perässä piti itse juosta salin poikki, mutta viinit olisivat tarjoilleet eteen ja suoraan pöytään. Mutta emännän lehmät olivat olleet vanhanaikaisia ja lypsäneet maitoa, notta mitalijuhlassakin emäntä pysyi maidolle uskollisena. Muuten oli fiiniä ja suurta, killtävää ja komiaa Finlandia-talon marmoriseinien suojissa. Tulivat syötetyiksi ja juotetuiksi maalaiset.
Hoonosoominen linja-auton kuljettaja ajelutti kansan seuraavaksi yliopistolle. Siellä historian siipien havinassa trahteerattiin mehua tervetuliaisiksi ja istutettiin suureen saliin. Kuulemma aakkosjärjestykseen olisi salissa pitänyt mennä, kun sivistyksen kehdossa oltiin, mutta yliopistotutkinnon puutteessa taisi osa väestä istua missä parahalta tuntui. Fiksuja olivat Helsingin herrat. Puheet pitivät lyhyinä, kun eivät liikoja voineet valoisasta tulevaisuudesta ruveta lupailemaan. Ministeri Tiilikainen keräsi sympatiapisteet lapsuuskotinsa seitsemällä lypsävällä. Ei ollut ministerillä lehmättömänä varaa poraata lehmätöntä emäntää.
Mitali häikäisi ja kädenpuristus oli luja. Kukaan ei kompuroinut lavalla eikä silmät säikähtäneet kiinni salamavalon räpsyessä. Notta hyvin meni! Tosin salamavalot ei paljon räpsyneet, vain ammattikuvaajan verran. Lehdistö loisti poissaolollaan. Hiellä, tuskalla, ilolla ja kyyneleillä ansaittu mitali oli kokenut inflaation. Ei mahtuneet mitalistien nimet painettuihin lehtiin, ei hehkutettu jutuissa ja haastatteluissa tavallisia tilallisia. Ja kumminkin joka isäntä ja emäntä siellä salissa oli saman mahdottoman saavuttanut kuin ne menneiden vuosien juhlitut sankaritkin. 18250 lypsyä ilman järisyttäviä munauksia! Pystyvätkö siihen ne, jotka sanovat, nottei nyt nimi mahdu lehteen, 325 uutta kultamitalistia on jo aivan liikaa!?
Mutta mitali tuli ja se oli emännälle pääasia. Maalla on juhlissa pruukattu tarjota kakkukahvit, Helsingissä luulivat, notta karjalanpiirakat on maalaisille mitalijuhlissa kyllä eksoottisia. Notta piirakkakahvin kautta suuntasi emäntä ostamaan itte kaakkunsa Keskistäkin suuremmasta kyläkaupasta Stockmannilta. Eikä emäntä eikä emännän seuralaaset sitten muuta tekemistä isoolla kirkolla enää keksinykkään. Siellä toiminnas vielä olevalla rautatieasemalla ymmärsivät yskän ja vaihtoivat paluuliput suunniteltua varhaisempiin, notta maalaaset pääsi takaasin sinne, mihinkä kuuluuvatkin. Yhden tuli ikävä ponia, toisen mopoa, kolmannen niitä kotia jäänehiä lehemiä – emoja tosin mutta lehmiä kuitenkin -, neljännen sitten visihin kaikkia muuta. Reissu tuli tehtyä ja kaupunki nähtyä. Emännän on taas niin hyvä olla kotona lehminensä uusia vasikoita odottamassa.
Ei kommentteja