Elämäni farmarina — maajussin testamentti

Elämäni farmarina alkoi jo pikkupoikana, vasikan karsina oli päivähoitopaikkani. Kuusivuotiaana ajoin traktoria ja hoidin kahta omaa lammasta. Erilaisten vaiheiden jälkeen 50 vuotta myöhemmin luovuin, mutta en luovuttanut.

Vuoden 1960 ja 2020 väliin mahtuu iso muutos maataloudessa. Oman tilan hoitaminen vuodesta 1988 vuoteen 2014 suomalainen ruuan tuotanto on kehittynyt, monipuolistunut ja tiloista on tullut ammattimaista liiketoimintaa.

Kun irrottauduin sikafarmarin ammatista, olin yhtä aikaa huojentunut sekä kiitollinen.

Laadin tämän pitkän kirjoituksen samalla selventääkseni omat muistoni, samalla antamalla nuorille viljelijöille ajateltavaa omista osittain hulluista kokemuksistani. Omat kokemukseni kuvastavat maatalouden muutoksia 80- luvulta 2010 -luvulle, ehkä myös  siitä eteenpäin.

Farmarin työ ei vaadi paljon, vaan kaiken.

Oman tilan hankkiminen oli iso asia

Elämäni farmarina alkoi, kun teimme vanhempieni kanssa sukupolvenvaihdoksen 1988. Tilalla oli silloin reilu 20 hehtaaria viljelysmaata ja vajaa 30 hehtaaria metsää, 17 laihaa emakkoa ja hajoamispisteessä oleva sikalarakennus. Isäni sairasteli ja pääsi eläkkeelle 54-vuotiaana. Hän puhkuu vielä tänä päivänäkin elämänhalua. 1934 syntynyt ystävällinen tervaskanto.

Olen todennut, että mitä nuorempana aloittaa, sitä parempi. Investoinnit ovat monikymmenvuotisia. Uusi tuotantorakennus sitoo 30 vuodeksi ja ehkä vielä seuraaviakin sukupolvia. Investoinnin merkitystä ei aina nopeissa päätöksissä hahmoteta. Tsoisasiassa lainan takaisinmaksuaika pitäisi olla alle 10 vuotta, sanoi Timo Jaakkola, entinen Nordean maatalouspomo.

Tulin Kurikkaan muuttokuorman kanssa vaimon ja vuoden ikäisen tytön kanssa intoa puhkuen. Olin vuotta aiemmin vuokrannut kylältä 13 hehtaaria lisämaata. Siihen aikaan maata ei vuokrattu, eikä juuri ostettu, eikä myytykään.

Vuokramaita haalin kovalla innolla, pinta-ala kasvoi 255 hehtaariin. Uskoin suuruuden ekonomiaan. Olin muutamana vuonna Käytännön Maamiehen 200 suurimman tilan listalla. Oliko sillä merkitystä, en muista. Jotain kummallista mielihyvää se varmaan antoi. Elämäni farmarina oli kovassa nousukiidossa.

Kalusto oli aluksi vaatimatonta. 113 hehdon Jaakko-kuivuri oli alimittainen, mutta sillä pärjäsi kun jaksoi öisinkin käydä viljan pölyssä satseja vaihtelemassa.

Elin unelmaani, josta olin ylpeä. Muistan Rautatientorin taksijonossa selitelleeni, että olen oikea maanviljelijä Kurikasta. Sain ihailevia kommentteja, kun baarikärpäset näkivät oikean innostuneen ja ylpeän maajussin pikkupöhnässä ilman lippalakkia ja kumisaappaita.

Kallis konehulluus

Tulin Kurikkaan Turusta, jossa olin asunut kuusi vuotta. Sitä ennen kääntelin mummoja ja lajittelin postia Tukholmassa. Turussa olin tehnyt myyntihommia. Viimeiset pari vuotta K-maatalous Veli Honkapään kiertävänä konemyyjänä Kyrössä, Varsinais-Suomessa.

Paikallisten farmareiden konekaupat saivat minut innostumaan äkeistä ja traktoreista. Hankin kotitilalleni koneita tuona aikana.

Hinattava kylvölannoitin ja paluuaurat olivat 80-luvun lopun Panttilassa harvinaisuuksia, joille naureskeltiin. Kun vedin takaveto Deutzilla 4,80 leveää mahtipontista hinattavaa Potilan äestä, kylän isäntä totesi, että kyllä olet traktorin liekaan laittanut.

Rakennemuutosta kaavailin kaiketi tuolloin.

Hän ei enää kommentoinut, kun vedin kymmenmetristä Väderstadia uudella Fendtillä.

Paras hankinta oli 1997 ostamani käytetty Claas kasikasi, joka oli siihen aikaa suuri puimuri, tehokas vieläkin. Puin sillä vuosien mittaan 3000 tuntia, 300 – 450 hehtaaria syksyssä, omia viljoja rahtia ja pystykauppoja. Puiminen oli parasta, mitä housut jalassa silloin voi tehdä. Rakkaus rautaan vei mennessään.

Jotkut koneet olivat isoja ja edullisia. Seitsemänsiipinen 80-luvun Överum paluuaura maksoi 6000 euroa. Ysimetrinen perhosniittokone ja Pöttingerin Jumbo oli valjastettu rahtihommiin. Pöttinger maksoi uutena 75 000 euroa. Viiden vuoden kuluttua sen hinta oli 125 000. Perhosniittokoneesta sain omani pois. Uusien Fendtien pääomakustannukset olivat alle kympin verran työtunnilta. Remontteihin ei mennyt latiakaan.

Koneet kallistuvat. Jos nyt aloittaisin uudelleen, ostaisin peltotyöt rahtareilta. Halvemmaksi tulisi.

Tein toki latokuivattua kuivaheinääkin muutaman vuoden, huomatakseni että laatua vaadittiin, mutta siitä ei maksettu. Jokainen heinäkauppias tietää, mitä on hakea kuorma pois ja viedä samaa tavaraa tilalle. Toinen kuorma samaa tavaraa kelpasi.

Palvelin asiakkaita jopa hevoslaitumelle asti, jonne vein avolavalla pyöröpaaleja. Olen hukannut kuvan, missä kolme lämminveristä katsoo konepellin päältä suoraan kuljettajaa silmiin.

460 neliön konehallin rakensin vuonna 2000. Löysin porsaanreijän rahoiyukseen, tein sen pellavakuivuriksi, jotta sain rutkat investointiavustukset.

Seuraavana vuonna rakensin kunnon kuivurin hallin päätyyn. Tein alastoman kuivurin taivasalle. Edessä oli iso laatta, joka toimi puintivarastona.

Halli toimi viljan tasovarastona. Myyntiviljan vein Koskenkorvan viinatehtaalle neljän kilometrin päähän aina puintien lomassa. Totesin, että paremman hinnan saa, kun puintiaikana myy. Moni viljanostaja laski hintaa vuodenvaihteessa, jolloin farmarit säikähtivät ja panivat viljaa liikkeelle.

Koneet kiinnostivat koko ajan. Traktoreita ostelin urani alkuaikoina ympäri Suomen, lähinnä Deutzeja, joita myin eteenpäin pienellä voitolla.

Sitten iski Fendt-hulluus. Kaikki konehankinnat perustelin itselleni jollain lailla. Yleensä peruste oli, että urakoinnilla maksan.

Vapolle korjasin ruokohelpiä vuosia 100 – 450 hehtaaria. Hullun hommaa, mutta sain kohtuullisen korvauksen kevään hankintoihin ja lainojen maksuun.

Työtä työtä työtä

Rakensin vuonna 1990 siihen aikaan modernin sikalan, joka oli jälkeenpäin vaikeasti myönnettävissä oleva virhe. “Jos hoidat sikoja, hoidat sikoja. Jos haluat ajaa traktorilla, aja naapurin traktorilla ja mieluummin naapurin pellolla”, Laitilan Erkki, talouteen keskittynyt sikakouluttaja kursseilla tiivisti. “Sikafarmari elää sioista”.

Minulla oli aina kiire sikalasta pellolle ja muihin hommiin, myös politiikkaan. Toki minut palkittiin 90-luvun alussa porsastuotantokilpailussa toisella palkinnolla. Olin ylpeä. Tuollaisella 22 porsaan tuotoksella  ei ole ollut aikoihin mitään taloudellisia edellytyksiä menestyä, eikä alle 30 emakon tuoantoluvuilla. Sikalaa laajensin, ja remontoin useaan otteeseen.

Sikabisneksessä kuljin hiukan omilla poluillani, kuten koko elämäni ajan vähän kaikessa.

Aloitin sianlihan suoramyynnin 1992. Sysäyksenä oli MAKES-koulutus — Helsingin yliopiston MAKESIN toteuttama Vaasan läänin elintarvikeprojekti ja sen kolmivuotinen ja -vaiheinen yrittäjäkoulutus Se taitaa edelleen olla suurin tässä maassa järjestetty yrittäjäkoulutusohjelma. Monipuolinen koulutus lihanleikkuusta talousasioihin antoi paljon uutta osaamista. Kouluttautuminen ja sivistäminen on joka ammatissa tärkeää.

Opin kursseilla, mitä tarkoittaa alkutuotevähennys. Vaihdoin teurastamoa. Snellmanille sopi, että he rahtiteurastavat ja saan pitää alkutuotevähennyksen. Kun teuraita haettiin, ilmoitin teurastamolle minne ja minkälaisia possuja. Kuljetusliikkeelle ilmoitin koska haetaan ja minne toimitetaan. Kaikki toimi fakseilla siihen aikaan. Kaupanteko oli kauppiaiden kanssa helppoa, kun muita suoramyyjiä ei ollut. Ja olihan minulla kravattikaulaista myyntikokemusta pakkomyynnistä pölynimurikauppiaana.

Kauppias teki alkutuotevähennyksen, joka alensi ostohintaa 1,35 kertaisen liikevaihtoverovähennyksen verran. Kun liityimme Euroopan Unioniin, Suomesta alkutuotevähennys poistui, mutta kauppa sujui silti. Miksi alkutuotevähennys poistui, en tiedä. Saksassa samankaltainen järjestelmä on edelleen käytössä, EU:n luvalla tai ilman.

Olin antanut sianlihalle kasvot. Olin silloin tällöin lihatiskin takana myymässä omaa lihaa. Suoramyynti toi jonkin verran lisätuloja, mutta ennen kaikkea se oli mielenkiintoista. Myin myös alle kymmenkiloisia maitoporsaita Tornin Ritareille ja Paistinkääntäjille Torni-hotelliin, Palaceen ja muutamiin muihin tunnettuihin ravintoloihin. Jussi Talvi, tunnettu lihamaestro oli sanonut, että nämä ovat yhtä maukkaita kuin espanjalaiset yrttiporsaat. Niitä leikattiin lautasella ja “rasva oli pehmeää kuin voi”.

Turun kauppahalliin Reino Jokisen lihaliikkeeseen myin Koiviston viljasikaa  yhden joulunalusajan. Seuraavana vuonna loimaalainen Koiviston teurastamo vei minulta kintaat myymällä Koiviston Viljasikaa. Brändi oli minun lanseeramani, mutta mitäs teit?

Tein puolihulluja hauskoja radiomainoksia paikallisradioihin. Sain ilmaista mainontaa, koska luin mainoksia talkoohommina, tein joskus radiokolumnejakin. Paikallisradioiden kulta-aikaa muistelen lämmöllä.

Pellolla pellolla pellolla

Viljelin alkuaikoina ohraa, kauraa, rypsiä ja ruista. Myöhemmin viljelin öljypellavaa, joka oli hiukan tuottoisampi kuin muut viljat. Öljypellava oli vaatimaton kasvi. Vaikka satotaso matala, hinta oli hyvä. Ainakin rypsin se voitti.

Viljelin myös tattaria, sinappia, lanttua, porkkanaa, kiinankaalia ja niin edelleen. Porkkanasta tehtiin mehuakin joskus Ahti Ritolan kanssa. Niin ja valkosipuli oli tunnetuin tilan tuote, se oli ex-vaimoni duuni 30 aarin alalla. Kävin Italiassa valkosipuliopissa. Niistä erikoiskasveista ei sen enempää, koska se vaatisi aivan oman romaaninsa.

Öljypellavan ongelmana oli myöhäinen puinti. Kasvuaika oli pitkä. Joskus puin pellavaa lumen päältä. Puiminen oli takkuista Claasilla, New Hollandin pöytä olisi sopinut siihen paremmin.

Yhtenä vuotena märkä pellava jämähti koko 42 kuution kuivuriin. Naapuri, Kankaanpään Jorma hakkasi kaksi viikkoa kepillä mössöä irti hartiat kipeinä. Saatiin pellava lopuksi kiertämään. Toivoton tilanne. Sitkeä mies.

1997 ostin Hardin puhallinruiskun ja aloitin rahtiruiskutukset. Se oli uutta siihen aikaan. Asiakkaita oli paljon ja yöhommaa riitti pitkin poikin maakuntaa.

Saman vuoden kesänä tapahtui moottoripyöräonnettomuus. Luita hajosi runsaasti. Olin sänkypotilaana pari kuukautta. Onneksi puinnit viivästyivät, että kykenin kiipeämään puimurin  hyttiin. Joku piti olla aina apuna, kun seitsemän hajonnutta kylkiluuta ja raudoitettu solisluu rajoittivat liikkumista melkoisesti.

Saman vuonna palkkasin Mäkelän Matin. Hänen kanssaan tehtiin lujasti töitä kasvukauden ajan vuodesta 1997 vuoteen 2014. Syksyllä Mattikin väsyi ja meni aina talveksi metsähommiin. Kun metsän mörkötuurit kypsyttivät työmiehen, hänellä oli taas palo pellolle. Kiitos Matille, joka ei koskaan hajottanut koneita ja tuli vaikka keskellä yötä puhdistamaan umpeen kiteytynyttä kasvinsuojelusruiskua kanssani. “Olet ollut paras työantajani”. Kunnioitin ahkeraa ja sitounutta apumiestäni, jonka kanssa huumori koskaan loppunut.

Yhtä takkuista kun öljypellavan puinti, oli ruokohelpin korjuu. Hyvänä päivänä homma sujui kuin tanssi, toisena päivänä saalis oli muutama takkuinen pyöröpaali. Helpin korjuu alkoi maalis-huhtikuun vaihteessa ja jatkui kylvön kynnykselle huhtikuun loppuun. Tuhansien paalien peltoaukeamat pistivät huokaisemaan, mutta kerätyksi tuli.

Vanhempani olivat hyvässä kunnossa ja he kävivät sikalassa auttamassa kun hääräsin muiden töissä maailmalla. Minulla oli muutaman vuoden yksi ahkera osa-aikainen sikalatyöntekijä, Tapio Myllymäki. Helpipellolle lähdettiin aamukuudelta. Takaisin kotona olin joskus illalla.

Illalla alkoivat varsinaiset sikalatyöt, siemennykset, sikojen siirrot, punnitukset, porsaiden hoito, liemiruokkijan säätäminen, pesut, punnitukset, hoitotoimenpiteet, pikkuporsaiden ruokinta ja kuivikkeiden jakaminen. Yleensä siemensin emakoita samaan aikaan, kun kunnon ihmiset katselivat kymppiuutisia.

Helpi korjattiin vanhoilta tyhjäksi kalutuilta turvenevoilta, jotka saivat jostain syystä tukistatuksen. Kevät nevalla oli hienoa.

Näin jyrsijöitä, kettuja, joutsenia, teeriä ja metsoja soitimella, ruskosuohaukan muistan. Linnut eivät kavahda traktoria. Nautin kevään luonnosta, nautin kesäöiden tunnelmasta, viljelykasvien kehittymisestä, syksyn kuulaasta höyrystä kyntövaossa, valmistuvien viljapeltojen huumaavasta tuoksusta. Lannanhajukin miellyttää ja tuo muistoja, kun sellaista pääsen haistelemaan. Kevät herätti uuteen elämään joka vuosi.

Lokakuussa kun mustaksi mullatut pellot jäivät odottamaan kevättä ja kylväjää, kintaat putosivat. Äijä väsähti.

Viimeisinä vuosina alkoi uupumus, joka johti  burnuttiin (burn out). Jostain syystä selvisin siitä puolessa vuodessa. Kevät herätti henkiin.

Sydänkohtaus

Kunnon maajussina levitin myös lantaa rahtina, tottakai. Elin jo 2000-lukua. Elämäni farmarina tuli käänteeseen. Ihmettelin kun piti pissutella joka kuorman yhteydessä, koko ajan oli jano, nukahtelin kahvipöytään. Vuosien jankuttamisen tuloksena kävin vihdoin työterveyshuollossa. Lääkäri soitti minulle. Heti tänne. Sokerit olivat 18. Diabetes insuliinihoidolla. Mikä ihme tuo oli — itsehankittu diabetes.

2005 naapuri ilmoitti minut Tähtäimessä Maraton -televisioprojektiin. Minut valittiin kuuden osallistujan joukkoon ohjelmaan yli 3000 hakijan joukosta.

Elokuussa aloitin vuoden ohjatun treenaamisen Venetsian maratoniin. Elopainoni oli 125 kiloa, mutta fyysinen työ oli antanut lihaksia ja voimaa. Rasvaprosentti oli 20. Maratonprojektin aikana kestävyys ja aerobinen taso nousi valtavasti. Kolme neljä valmentajien valvomaa maltillista treeniä viikossa. Hiihtoa, kävelyä, uintia ja hölkkää. Paino ei pudonnut, lihakset painavat enemmän kuin läski.

Liikuntaharrastus jäi päälle. Olin fyysisesti kovassa kunnossa vuosia.

Alkukesästä kykenin hölkkäämään kympin yhteen menoon muutamalla kävelypätkällä höystettynä. Lääkärini Jussi Jouppila sanoi, että ennen kuin menen Forssaan puolimaratonille, minut pitää testata. Se oli Jussilta viisas päätös. Puoli tuntia loistavasti menneen testin jälkeen sain infarktin. Elämäni kamalin kokemus.

Ennen testiä oli nukkunut kaksi kahden tunnin pätkää edellisenä yönä. Olin aamulla lähtenyt maan ajoon ennen kukonlaulua. Olin 40 minuuttia myöhässä testistä, kuten silloin aina tapasin olla. Filmiryhmä odotti. Ajoin kuin piru perseessä Seinäjoelle, rupesin saman tien polkemaan kuntopyörää. Jussi sanoi, että jos olisin tuon tiennyt, ei olisi testattu. Suonet eivät vaatineet leikkausta eikä pallolaajennusta, mutta en ollut sen jälkeen enää terveen kirjoissa.

Jussi kävi katsomassa osastolla. Hetken juteltuamme hän sanoi, että et tainnut ottaa mitään opiksi — Sairaalasta menin suoraan pellolle katsomaan, miten rehunteko sujui.

Elin työlle. Olin kuolla työn takia.

Stressi tappaa

Väitän, tai luulen että minulla on kova stressinsietokyky. Siitä huolimatta tuli tilanteita, että pakostakin joutui pieneen paniikkiin.

Olin puheenjohtajana musiikkifestivaali Rytmiraiteella. Se vaati alkuaikoina ylimääräisiä puheluita ja järjestelyjä traktorin ohjaamosta. Traktoriin tuli myös Luottokunnalta puhelu, että korttini menee umpeen maksamattomien laskujen takia. Sain asian hoidettua nippanappa hikikarpaloiden ja sydämen tykysten kera.

Joskus tilivelka rehufirmaan oli salakavalasti kasvanut. Meinasivat panna perinnässä ison remmin päälle. Tein maksusuunnitelman, reilun 110 000 euron luottovelka tuli maksuun reilun puolen vuoden aikana kovin ponnisteluin.

Pankin kanssa asiat sujuivat, koska Pop-pankin toimitusjohtaja Kari Pihlajamäki oli joustava ja ymmärtävä, suorastaan inhimillinen. Ilman Karia moni kurikkalainen yrittäjä olisi joutunut ahtaalle tai maantielle. Onko tänä päivänä tämä enää mahdollista?

Pankkivelkaa minulla ei ole enää ole, luojan kiitos. Nyt pankkien asenne ja lain vaatimukset ovat kiristyneet sellaisiksi, että se jarruttaa yritysten ja yhteiskunnan kehittymistä radikaalisti.

Jos velkaa ei saa, käytetään leasingia tai konerahoituksia. Niilläkin rahoituksilla on yläkuolokohtansa, pommi, mitä ei aina tiedosteta.

Maatilan liikevaihto oli noin 450 000 euroa. Pienemmälläkin ryminällä olisi pärjännyt, mutta kunnianhimo, vai olisiko ollut itselleen ja muille näyttämisen halu, vei miestä joka suuntaan. Jokaisen pitäisi elää omalle hyvinvoinnilleen. Maamiesseuran kokouksessa ei tehdä asentoa, vaikka olisi kuinka kova jätkä. Eikä sillä olisi mitään merkitystäkään.

Liian moni tekee niinkuin minä tein, juoksemalla päätä seinään, ajattelematta asioita loppuun asti. Siitä ei seuraa kuin äkkipysähdys.

Yksi suurimpia stressipäiviä oli, kun maaseutuasiamies tuli ministeriön virkamiehen kanssa laskemaan sikoja. Silloin oli kiintiöt ja minulla taisi olla vähän enemmän sikoja kuin laki sallii, tai ainakin virkamies niin epäili.

Vetosin kiireeseen ja he tulivat iltapäivällä uudelleen. Sikojen piilottelun jälkeen laskenta sujui nappiin. Stressi oli valtava, koska valtavat sakot olisivat vieneet tilan konkurssiin. Viranomaisen ylimielinen töykeä käytös sai minut raivon valtaan. Allekirjoitin raporttiin niin kovan raivon vallassa, että paperi hajosi. Muta kelpasi.

Kohdalleni sattui yksi eläinvalvonta. Minulla oli lääkekirjanpidossa ja jossain vastaavissa byrokratia-asioissa puutteita. Lupasin laittaa ne kuntoon, ongelmia ei tullut. Tarkastaja sanoi kuolemattoman lauseen: Tässä pyritään etsimään niitä, joilla on iso remmi lähtenyt päältä.

Kerran ruksivirheen takia minulta perittiin tukia takaisin 7500 euroa, vaikka en ollut saanut virheestä mitään taloudellista hyötyä. Tuomio oli oikea, mutta epäoikeudenmukainen.

Jos minulta olisi löytynyt vastaava virhe seuraavina vuosina, sanktiot olisivat olleet moninkertaiset, koska virhe olisi ollut toistuva.

Tarkastuksiin ja viranomaisbyrokratiaan liittyvä stressi on usein kovempi, kuin säiden armoilla oleminen tai talousvaikeudet.

Uskon, että suomalaisista tiloista ainakin puolet on jatkuvien talousvaikeuksien alla. Usein tämä johtuu vauhtisokeudesta ja heikosta likviditeetistä ja talous- ja verosuunnittelusta.

Kunnioita elämää elämällä sitä

Elämäni farmarina oli ajoittain rankkaa monella tavalla.

Työstä nauttiminen muuttuu jossain vaiheessa pakkopullaksi ja paineeksi. Moni kehuskelee työmäärällä. Minä olin ylpeä kun kykenimme järjestämään vapaa-aikaa ja lomia. Talvisin kävimme perheen kanssa Lapissa. Italian matkat kevensivät arkea.

Moni elää työnteolle. Niin minäkin, mutta onneksi oli muutakin elämää. Kerran lähdin poikieni kanssa ekstempore reissulle kahdeksi päiväksi nuoremman sormen osoittamaan suuntaa. Toki hain samalla reissulla sikalaan ruokinta-automaatteja.

Vanhempani Antti ja Salme mahdollistivat vapaa-aikaa. Kuten monella maatilalla, vanhan polven työpanosta ei huomata, eikä kiitellä. Tässä kohtaa annan heille ison käden.

Poikani Joonas oli pyyteettömänä apuna pienestä pitäen. Hän oli myös urakointihommissa mukana. Monet juhannukset nuorukaiselta paloi rehunkorjuussa. Iso käsi Joonas!

Tyttäreni Rosa ja nuorin Santeri olivat apuna, silloin kun kerkesivät. Kukaan heistä ei halunnut jatkaa tilanpitoa. Ymmärrettävistä syistä.

Entisellä vaimollani, Raijalla oli myös sitkeyttä kannustaa.

Kun ilmoitin Kiviluoman Paulille, luottokauppiaalleni, etten enää osta koneita, enkä muutakaan. Lopetan maatalouden. Aika oli tullut lopettaa. Pauli sanoi sanat jotka herkistivät: “Sinä joka olet sydämeltäsi maanviljelijä, lopetat!” Silloin tiesin, että ratkaisuni oli rohkea ja oikea. Olin ylpeä, että uskalsin.

Olin kaiken muun toiminnan ohella kirjoittanut lehtiin artikkeleita 90-luvun puolivälistä alkaen. 2013 kirjoitin muiden töiden ohella pelkästään Koneviestiin yli 70 artikkelia ja konetestausta.

Minulla oli toinen ammatti, johon löytyi myös suuri intohimo. Sillä tiellä olen edelleen seitsemättä vuotta.

Aamuisin joskus mietin, että miten jaksoin herätä joka aamu sikalaan katsomaan, mitä yllätyksiä yö on tuonut tullessaan. Miten jaksoin kaikkea? Työ oli intohimo ja energian lähde. Se kantaa kun olet nuori.

Liian moni ei osaa lopettaa ajoissa. Liian monella nuorella ei ole enää mahdollisuutta aloittaa ruuan tuotantoa. Kustannukset ovat nousseet pilviin ja tulevaisuuden ansainta heikkenee vuosi vuodelta.

Jokin kuitenkin saa nuoria jatkamaan sukutilan perintöä tai unelmien ammattia.

Traktorin ohjauspyörän pyörittäminen ja työkoneen seuraaminen ei kiinnosta minua enää pätkääkään.

Olen miettinyt mitä tekisin toisin, jos aloittaisin uudelleen. Tuskin mitään.

Jotkut tontut eivät opi virheistään. Kuten Jouppilan Jussi sanoi sairaalavuoteeni äärellä: “Et ole tainnut ottaa mitään opiksi”.