Julkinen keskustelu geenimuunnellusta (gmo) ruoasta on valitettavan usein jyrkän polarisoitunutta. Sille on tyypillistä gm-tekniikan esittäminen joko ehdottoman hyvänä tai pahana. Todelliset vaihtoehdot eivät kuitenkaan liene koko maatalouden muuttuminen muuntogeeniseksi tai kaikkien gm-kasvien kieltäminen.
GMO -riskit
Geenitekniikan käyttöönotto ruoantuotannossa sisältää luonnollisesti omat riskinsä. Jotkut riskeistä voivat olla jopa vakavia. Mutta samat riskit koskevat kaikkea viljelyä ja kasvinjalostusta.
Gm-tekniikan kuten muidenkin teknologioiden riskejä arvioitaessa täytyy asettaa vaihtoehdot vastakkain ja pohtia, mitä riskejä niihin kuhunkin sisältyy. Minkälaisen riskin otamme, jos hylkäämme uuden teknologian kokonaan?
Geenimuokkauksella kun voidaan parantaa muun muassa viljelykasvien satoisuutta ja laatua kehittämällä lajikkeita, jotka ovat vastustuskykyisiä erilaisille kasvitaudeille ja tuhohyönteisille. Lisäksi gm-tekniikalla voidaan parantaa vaikkapa viljelykasvien kestävyyttä kuivuutta vastaan ja vähentää siten kasteluveden tarvetta.
Maataloustuottajien kannalta gm-lajikkeet ovat tuotantopanoksia, joiden käyttö kannattaa, jos sato syntyy pienemmin kustannuksin ja siitä saatava hinta on samalla tasolla kuin gm-vapaan tuotannon. Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa saatujen kokemusten valossa gm-kasvien viljely on johtanut tuottavuuden parantumiseen.
Geenejä on häiritty pitkään
Kuluttajat, jotka äänestävät euroillaan, tietenkin ratkaisevat gm-ruoan kohtalon. Gm-ruoan käyttöönotto epäilyttää monia eurooppalaisia kuluttajia, koska se koetaan jotenkin ”epäluonnolliseksi.” Usein keskustelussa unohtuu, että mikään nykyisinkään viljeltävä kasvi ei ole erityisen ”luonnollinen”, vaan pitkän jalostusprosessin tulos.
Ihminen on ehtinyt häiritä geenien toimintaa jo pitkään muun muassa mutaatiojalostuksen keinoin, eikä kaupasta saa hedelmää tai vihannesta, jonka geenejä ei olisi sorkittu. Nykyisten viljelykasvien lajikkeet eivät siten pystyisi enää selviämään luonnossa, vaan tulevat toimeen vain ”ihmiskäden hoidossa”.
Jyrki Niemi
Kirjoittaja on maatalouspolitiikan professori Luonnonvarakeskuksessa (Luke)
Ei kommentteja