Halpuuttaminen ei ole edes sana

Lukijablogi, by Mikko Välttilä

Olen tässä miettinyt halpuuttamista. Luoja paratkoon, se on kamala sana. Wordikin vetää alle punaisen viivan, kun ei tunnista sanaa suomenkieleksi. Ja vielä kamalampi on sisältö. Mainosmiehet ovat keksineet ensin jutun, että koska katteita ei pystytä enää hintoja nostamalla ja ostohintoja laskemalla korjaamaan, kun molemmat ovat jo ääriinsä venytetty, niin sitten tehdäänkin päinvastoin: Lasketaan osasta tuotteita myyntihintaa ja nostetaan siitä älämölö. Ja kauppa käy, kun yleisö luulee ruoan olevan jotenkin halvempaa. Ei ole. Pastapussi halpeni 7 senttiä, samalla tomaattikastike kallistui 12.

Sitten annetaan hommalle sopiva nimi. Keksitään ihan uusi sana, kun ei tätä uutta hienoa keksintöä kuvaamaan ole äidinkielessämme sanaa. Olisi ollut: ”halventaminen”. Mutta sehän ei käynyt, kun se olisi ollut juuri se totuus.

Suomalainen maataloustuotanto on sellaisessa ahdingossa, ettei minun elinaikanani, 70-luvun puolivälistä lähtien, ole nähty. Ruoka on suhteessa yleiseen ostovoimaan halvempaa kuin koskaan, eikä silti kellään ole siihen varaa. Ihmisillä varaa ostaa kunnollista, tai maanviljelijöillä tuottaa kunnollista. Talouskriisi on päällä, mutta myös valtava imagokriisi. Kotieläintuotantoa varsinkin, mutta myös kasvintuotantoa syytetään mitä kamalimmista asioista ja eri tahoilta.

Ihan varmasti on suomalaisessa ruoantuotannossa tehty paljon virheitäkin, mutta kyllä se sentään edelleen on varsin ylivoimainen eettisyydessään ja vastuullisuudessaan ihan noin maailmanlaajuisesti. Se ei tietenkään saa tarkoittaa, että koska ollaan hyviä, ei tarvitse kehittyä.

Ja nyt, hyvät ihmiset, on aika kehittyä. Valtavin harppauksin vieläpä. On aika kehittää yhtä aikaa tuotantoa, kauppaa ja politiikkaa. Politiikan pitää muuttua siten, että kaikenlainen suoramyynti ja pientuotanto on entistä helpompaa. Kaupan pitää kehittyä reiluksi kaikille. Nyt aivan liian iso osa ruoan hinnasta menee jollekin muulle, kuin varsinaisen työn tekijälle maatilalla, valmistusportaassa tai kaupassa. Ja tuotannon pitää kehittyä niin, että se alkaa kuunnella kuluttajaa.

Olen huomannut, että tavallinen ruokakaupassa kävijä tuntee huonoa omaatuntoa. Ihan syyttä, mutta tuntee kuitenkin. Hän ei tiedä mitä ostaa ja siksi koko ajan pelkää.

Voisin kuvitella, että keskiluokkainen perheenäiti tai –isä kulkee kaupassa seuraavin ajatuksin:

”toi on ollut yleensä tosi hyvää, mutta entäs nitraatti? Toikin on mielettömän hyvää, mutta entäs GMO? Noistakin mä olen aina tykännyt, mutta entäs torjunta-aineet? Vitsi sentään TOSTA mä olen aina tykännyt, mutta entäs kasvihuoneilmiö? Hiilijalanjälki? Maaperän eroosio? Telkkarin teurastamofilmit? Säilöntäaineet? E-koodit? Mikä on niittynauta? Mahtaako tästäkään jäädä maanviljelijälle yhtään palkkaa? Vai saako se liikaa tukia kuitenkin? Miksei tää ostaminen voisi olla helpompaa?” Voisi se.

Se voisi olla niin helppoa, että jokainen maanviljelijä, jolla on idea, tekisi oman tuotteensa ja tavoittaisi riittävän määrän asiakkaita kokeillakseen ideaansa. Jokainen ruokatehtailijaksi haluava voisi tehdä samoin. Jokainen asiakas, joka haluaisi oikeasti tietää mitä syö, voisi tutustua ruokansa alkuperään. Tämä kaikki voitaisiin tehdä tietoverkossa. Erilaisilla alustoilla, erilaisissa konsepteissa joista jokainen voisi valita omansa.

Esimerkkejä on jo olemassa useita, joista potentiaalisimpana mainitsen REKO-ringit. Niissä on tietyt eettiset rajoitteet tuotannolle, väljät, mutta kuitenkin. Niissä on myös kaikki myyjät velvoitettu läpinäkyvyyteen. Jokainen tuottaja laittaa itse tuotteensa myyntiin ja vastaa siitä. Jokainen ostaja ostaa suoraan tuottajalta. Hieno konsepti, jonka veikkaan armon vuonna 2016 ottavan valtavan loikan liikevaihdossa. Konsepteja tulee varmasti muitakin, koska niille on iso tilaus olemassa,

Politiikan pitäisi muuttua sellaiseksi, että tätä kehitystä ei pyritä haittaamaan yhtään piirua. Olemassa olevia maatiloja pitäisi pyrkiä kannustamaan tähän suuntaan. EI investointituilla, kun niistä ei ole muuta kuin haittaa, vaan tekemällä muuttuminen helpoksi.

Politiikan pitäisi olla myös sellaista, että ne, jotka haluavat tuottaa isoja määriä vähän halvemmalla, pärjäisivät. Miten tämä sitten olisi mahdollista? Katsoisin tässä kohtaa länteen. Ruotsissa on annettu elintarvikeomavaraisuuden monilla aloilla pudota 75% kohdille. Ei siis yritetäkään tuottaa kaikkea, mitä maa tarvitsee, mutta pidetään yllä merkittävän isoa tuotantoa. Tällä on saatu tuottajahinnat kohoamaan. Kotimaisesta ruoasta on tullut taas arvostettua. Se on luksusta. Ulkomailta tuodaan sitä halpaa bulkkia, eikä sitä tarvitse yrittää tuottaa kotona.

Hyvät ystävät! Muuttukaamme ja muuttakaamme ruokamme tuotanto!