Hyvästi lehmälle, ystävälle

Laitat lehemän umpehen, uus vasikka vattassa, emännän lypsikki on lomaalunsa ansaannu. Viette sen ”hotellihin”. Umpiosastolle, siä se saa kölliä paksulla pahanaperillä, maata mahansa vieres, muiren nautaeläänten seuras.

Tiä juttelevakko henkeviä, mitä mölährykset, tyytvyvääset ynährykset toiselle nauralle kertoo toisen mielenliikkehistä. Makaavat siä, kylyki kylijes, pää toisen selijän päällä, näyttävät nauttivan. Olevan oikeen niinku lehemät.

Lehemä miettii

Lempiät silimät sulijettuna ne makaa sielä, leuat käy, märehtii. Lehemä lepää, suunnittelööko tulevaa, uutta kautta, miettiikö mahas olevaa vasikkaa. Kuinka hoitaa sen, uuren elämän, putsaa sieltä ja täältä, ynäjää, tökkii, pökkii. Ohojaa elämän alakuhun, niinku äiti vain osaa.

Äiti seki on, lehemän lapsen äiti. Äitiys on jotaki, mikä on yli rajojen, yli rotujen. Samalla lailla näyttää se nautaäiti vasikkaansa rakastavan, tai olevan rakastamatta, ku ihimisäitiki. Me sen kummempia siinä olla, ylivertaasia, ku eläänkään. Toisen lapsi on vain tarkootettu kasvahan ennemmin elämähän itsenääsesti. Ja taas tulehen uus nautalapsi lehemällä hoirettavaksi.

Poikimisen aika

Lehemä seisoo, sen silimät kattoo sisälle päin. Syvälle sinne ytimehen, son keskittyny. Se tunnusteloo, oluansa, vasikkaansa. Tietää mitä tapahtuu, sillä alakukantaasella vaistollansa. Valamistautuu tulevahan.

Vasikka on pahanoolla, lehemä hoitaa sitä, nuoloo, vielä kerran nuoloo. Lehemänlypsäjä tuo lehemällensä, naurallensa, vettä. ”Juo lehemäni, juo”. Ja nauta ryystää, sankoo kaupalla, lämmintä vettä. Välillä se hoitaa vähä lisää sitä uutta elämäänsä, vaistollansa hoivaa.

Lypsyn aika

Saappahalla pökkäät lehemääs kankkuhun, ”nousekkos”. Se kattoo sun päälle, sen silimis on epätoivo. Ei nouse, ei pääse. Koetat vielä, jos ny kuitenki pääsisit. Peleko hiipii lypsäjänki mielehen, ottaa puhelimen, soittaa.

Pistoksia, pulloja, puutenehia käsiä lääkepullojen pitämisestä, suonehen tiputettuja lääkkehiä. Naruja ja rautoja, millä koetetahan sitä lehemää auttaa, kääntää parempahan asentohon, että se pääsis ylähä. Sitä käännellehän ja väännellähän pitkin päivää. Seisotahan vieres suurin toiveen, se yrittää.

Raskas päätös

On tullu aika teherä päätös. Aina son yhtä raskas, aina toivoo, että ei tarttis sitä teherä. Siinä seisoo isäntä ja emäntä, lehemä makaa, silimistä on palo sammunu, son mielessänsä luovuttanu. Viä kerran emäntä silittää karvaasta korvantaustaa, kääntyy kävelöö pois. Ei oo reippahat askelehet. Murhe on mieles. Murehtii miestänsä, jonka on pystyttävä tekehen se, viimeenen palavelus omalle lehemälle.

Lukijablogi by Kati Lakso, lypsyrobotti Lakson maatilalta