Joulunalus Laksonperällä

Joulu se saapuu joka vuosi, tuntuu, että iän karttues se on aina vain usiammin, ku silloon kakarana, kun sitä siitä aattoillan pimeyrestä, pukin saappahien kantojen ovesta hävittyä, alakas samantien orottahan, että voiku tulis taas joulu.

Nykyänsä se onyks painajaanen täs aikuusen elämäs, aina on joulu, lähinnä muistuttaa siitä, että itte on vanhentunu ja vanhenoo vuosivuorelta, vaivat ja krempat vain lisääntyy ja se joulumielen ettiminen on aina vain vaikiampaa, välistä tuntuu, ettei sitä löyry, vaikka mikroskoopilla kattelis.

Lehemälllisellä se joulu ei eres tarkoota mitää suurta hilijentymisen ja rauhan juhulaa, kyllä se raamatus mainuttu nauta osaa keksiä joulunaki hoitajallensa toimintaa, jos hoitaja itte ei keksi.

Tänäki joulun alla ihimettelin, että kuka ievanan pöllöö on yhyreksän kuukautta sitte ollu navetas pistoletin kans ahkeran, ku poikimakarsinas pötköttää kolome lehemämammaa isojen vattojensa vieres utarehet pinkiänä ja römpsät törröttäen (kummasti se römpsäki tuntuu ”kasvavan” ja turpuavan ennen poikimista, tuleville isille vain tieroksi, voi luurata sitä emännänki sitä ennen poikimista, että lähestyykö). Yks kerkes, onneksi, jakaantua jo perijantaina, niin onpa eres yks vähemmän.

Oon luojaani kiittäny, ettei meilloo paskatykkiä navetas, niinku kotona, koska se oli kuulkaa perinteeseesti jouluna ja juhannusena rikki, ja varaosia, ei eres ölijyä tahtonu saara mistää silloon. Yhtenäki aattona tokaasin sen päälle ja lähärin hakehen hevoosia tallihin, takaasin tulles navetas seisoo 16 lehemää silimät pyörien pääs, paskatykki vonkuu kuolemaa ja raapat ei liikkunu mihinkää. Letkun paskahan oli tullu mikroskooppinen reikä ja se oli ampunu kaikki ölijyt pitkin navettaa yhtenä sumuna. Siinä ku käveli ruokintapöyrän päähän, matka tosin ei ollu pitkä, kerkes ajatella kottikärryjä, tarikkoa ja niitä raappoja siä looris, kun rupiat lippaahan sieltä sitä sontaa kärryyhin ja kierrät puoli navettaa mullilahan, että pääset tunkiolle. Kehuun isälle vain, ku menin syömähän, että tairan olla aamulla kipiä.

Ja minkä takia sitä monesti jouluna ollahanki kipeenä? Silloon, ku se meirän ainua kakara oli aiva pieni ja aattona tulin navetasta se tuli, justihin puhumahan oppinehena, ovella vastahan ”äiti, oli paha olo”. Siinä silimät ymmyrkääsinä kattelit sitä oksennusta valuvaa mukulaa ja tunsit hyvää äitiyttä. Eikä oo viimeenen joulu senkää jäläkehen, kun on oksennus lentäny.

Voin kertua, että tälläki viikolla alakoo kivasti vattas kiertää ja hyyskän kans on tuttavuutta tehty, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Isäntä on torstaista asti koettanu muuttaa yhtehen hyysihin.

Siunasin itteni, että saatihin monen mutkan kautta järijestettyä sille lomittaja, olis muuten meleko mielenkiintoosta koettaa varmahanki teherä apetta, välistä traktorista pihalle hyökäten, pakaroja yhtehen puristaen ja koettan keriitä navetan vessahan. Siinolis saatettu koettaa teherä tyhijistä melassisangoosta siirrettäviä kuimakäymälöjä, ja näin tuota sairastamista läheltä seuranneena, jos olisivat osoottautunehet toimiviksi, niin olisin ruvennu menestyneesti markkinoomahan niitä niksi-pirkas kaikkien sukkahousuniksien seas ”kuinka rakennat halvalla oman siirrettävän weeceen”.

Tämänki joulun meillä pelastaa siis työnsankari, maatalouslomittaja, niinkun muuten aika monta muutaki joulua on pelastanu. Saarahan istua vuoroon hyyskäs, verrata lannan laatua ja valittaa kummalla on huonompi olo. Ehkä me uureksi vuoreksi ollahan iskus,niinku tylsät kirvehet.