Kauniit alkuperäisrodut luovat Harri Toikan navettaan hartaan ja rauhallisen tunnelman. Lehmät ovat kuin Milanon bulevardien pitkäsääriset kaunottaria, ylväitä ja kauniita.
Lapinkarja, länsisuomenkarja, itäsuomenkarja eli kyytöt ottavat vierailijan vastaan pitkät ripset leyhyen, sorkat sievästi harallaan.
Harri viettää viimeistä vuosilomaansa ennen eläköitymistään. Hän ei vielä tiedä jatkaako vai lopettaako karjanpidon, jonka hän aloitti 1969.
Vaatimaton mies on elänyt maatiaiselämää yksiksensä lehmiensä kanssa 16-vuotiaasta asti. Elämäntapaintiaani edustaa maaseudun hiljaista ja nerokasta vähemmistöä.
Hän elää vanhanaikaista elämää, jota ei rahalla saa. Harri Toikka vaalii tiedostamattaan suomalaista kulttuuriperintöä.
Harri Toikalla oli alunperin Ayrshire-karjaa, mutta hän tykästyi alkuperäisrotuihin.
Vuosikymmeniä sitten rakennetut tilat ovat säilyneet hyvässä kunnossa.
Vanha parsinavetta on eläimille viihtyisä
Harri Toikka parkkeeraa 80-luvun Saab 900:n talliin. Astelemme matalaan navettaan. Lehmät keskeyttävät purkansyöntiä muistuttavan märehtimisen mulkoillakseen tulijaa.
Navettailma on yllättävän raikas ja eläimet putipuhtaita. Ensimmäisessä karsinassa on muutama Kyyttö-teini. Pienet vasikkapimut ovat kuin Walt Disneyn piirretyistä. Ulkotarhassa on muutama hieno viileän kevättaivaan alla.
”Aloitin karjanpidon vuonna 1969, 46 vuotta sitten, kun isoisä lopetti”, Harri Toikka kertoo. Yksi sukupolvi jäi välistä, kun Harrin isä lunasti isänsä tilan pojalleen. Kukaan seitsemästä veljeksestä ei halunnut jatkaa isän tilanpitoa.
Ruoste on karsianut maalia sieltä täältä. Kaikki on kuitenkin hoidetun näköistä ja kuosissaan. Sankoja ei loju lattialla eikä harjanvarret sojota.
Harrin elämäntapa on nuuka — Rakenteisiin ei ole satsattu, huolellinen karjanhoito on ollut pääasia. Pienen tilan varat eivät ole riittäneet investointeihin.
Velaton mies ei murehdi, koska hän pärjää ja voi hyvin pienellä.
”Mie en ole juuri rakenteisiin enkä kalustoon laittanut rahaa. Tällä pärjää, mutta kirstupohjalle ei jää juuri mitään”, Harri sanoo. Hän elää sellaista elämää kuin on itse halunnut.
Kyyttövasikka on kuin Disneyn piirretyistä.
Valkoinen Karpalo on lapinlehmä. Sillä on Doris Dayn väri ja Sophia Lorenin muodot. Sorkat muistuttavat Jimmy Choon kenkiä.
Elämäntapana lehmät
Farmari näyttää vanhoja lehtileikkeitä, joissa hänen elämäntapaansa ja karjaansa esitellään.
Ukrainalainen lomittaja on ulkona tupakalla tyttöystävänsä kanssa. ”Tämä on hieno paikka”, Taras sanoo englanniksi.
”Mie haluisin vielä näitä eläimiä hoitaa, mutta aika on mennyt niin kummalliseksi, etteipä tässä taida olla enää mitään järkeä.” Runsaasta rauhallisesta puheesta saa käsityksen, että mies luultavasti jatkaa ainakin jonkin aikaa — ei elämäntapaa niin vain lopeteta.
Häntä ei nykyajan valvontasyynäykset oikein innosta. Eläinten asioissa on aina monta puolta, eikä Harri ole läheskään aina ”asiantuntijoiden” kanssa samaa mieltä, mutta ei hän riitelemäänkään ala.
”Joku valvoja tulee varmaan sanomaan tuostakin kyytöstä, että se pitää lopettaa ennen kuin sen silmät putoaa”, Harri sanoo ja osoittaa Keijua, ensimmäisen parren mulkosilmäistä lehmää.
”Maitohuoneen kaakelitkaan eivät ole kovin uusia, siinäkin olisi varmaan jo sanktion paikka.”
Narut lehmien hännässä ovat viranomaisten mukaan kiellettyjä. Harri Toikka ei ole saanut vielä lukuisista kyselyistä huolimatta vastausta miksi. Ne eivät häiritse lehmää mutta ne pitävät hännän puhtaana. Toikka vertaa karvoista ripustettua häntää ponnariin.
Alkuperäiskarja on vaatimatonta ja kestävää
Kyyttöjä pidetään hankalina ja änkyröinä. ”Ei se niin välttämättä ole. Miulle tuli yksi lehmä kun sen kanssa ei pärjätty edellisessä paikassa. Meillä se on ollut rauhallinen.”
Kyyttö on Toikan mukaan yhden ihmisen lehmä. ”Mulle kyytöt ovat olleet tosi kilttejä.”
Länsisuomenkarja on tasaista luonteeltaan. Lapinkarja on luonteeltaan myös säyseää mutta erittäin uteliasta ja helppoa. ”Ne kulkevat perässä kuin koira.”
Toikka korostaa että jokainen on yksilö, mutta rodullisia luonteenpirteitä löytyy. ”Ei kaikki italialaisetkaan ole kuumia ja temperamenttisia.” Kestävät ja pienikokoiset lehmät syövät vähän ja tiinehtyvät hyvin.
”Kestävyys perustuu usein siihen, että niiltä ei yritetä ottaa sitä viimeistä maitopisaraa.”
Maitohuoneen lypsimet ovat tulleet tutuksi vuosikymmenten aikana.
Lypsylehmien kuivaheinäpohjainen ruokinta ei ole aivan tavallista. Harri epäilee että aihe herättää runsasta keskustelua.
Pääasiassa kuivaheinää ruuaksi
”Mie oon tällainen kivikautinen, joka käyttää ruokinnassa pääasiassa kuivaheinää”, Harri kertoo. Miehen metodit ovat vanhoja, jopa vanhanaikaisia, mutta hän tykkää tehdä asiat omalla tavallaan.
Jos kunnon heinäpuotia ei tule Harri Toikka paalaa säilöheinää, kuivunutta heinää hapon kanssa. Väkirehulisänä on täysrehu. Joskus hän paalaa myös kuivaa odelmaa.
Säilörehupaaleissa on josku sollut säilyvyysongelmia. ”Ne on vähän kun pääsiäsimunia, sisältöä ei tiedä ennen kuin sen avaa.”
”Tämä ruokinta herättää varmasti runsasta keskustelua tehokkaampien tuottajien parissa”, Harri naurahtaa.
Lapinlehmällä on voi olla kyytönkin värit.
Alkuperäisrodut pärjää pienillä kuluilla
Eläinlääkintäkulut ovat pienet ja rehunkulutus suhteessa tuotettuun maitoon on taloudellista. Taloudellinen lopputulos on niukka mutta sillä pärjää jos ei ole isoja kuluja.
Harri Toikan aamu alkaa kuuden aikaa ruokinnalla.Sen jälkeen lypsetään ja siivotaan lannat.
Yöllä oli putkahtanut uusi vasikka parteen, jossa avunanto on helpompaa. Poikimakarsinasta mies ei tykännyt. Siinä tuli ajoittain haavereita, kuten vedinpolkemisia. Jotkut eläimet tulivat vasikalleen aggressiviseksi karsinassa. ”Joskus lehmä ei tunnista vasikkaa omakseen.”
”On jotain asioita mitä nykylääketieteen normit eivät ymmärrä. Jonkun eläinpsykologin kanssa olisi kiva joskus jutella näistä säädöksistä karsinatasolla.”
Parsinavetta on siitä hyvä, että eläin poikii hyvin ominensa.
”Liki 21-vuotiaaksi elellyt Talvikki asui loppuvuodet karsinassa.” Poikimakarsinan aidat on sittemmin viety ulos.
Poikimahetki on lyhyt varsinkin alkuperäsiroduilla.
Harri Toikan maatilalla on 23 hehtaaria peltoa ja 24 lypsypaikkaa.
Työ on tasaista puurtamista
Harri menee navettaan kuuden aikaan. Työt aloitetaan ruokinnalla, jonka jälkeen lehmiä lypsetään. Lypsy on vanhassa systeemissä aikaavievää. Siihen kuluu helposti kuusikin tuntia päivässä.
Vakiotyöaikaa ei ole. Toiset lehmät lypsetään kolmessa minuutissa, toinen voi viedä seitsemänkin minuuttia. Jos jollain on vedinvamma, se pitää lypsää käsin.
”En tiedä miten lypsyasema tai robotti toimii, mutta näin työläitä menetelmiä nykynavetoissa ei voi olla.”
Parressa on 22 lypsävää ja pari hiehoa.
Tuotoksesta Harri ei osaa sanoa tarkkaan, koska hän ei ole mukana tarkkailussa. Osa on hyvinkin heikkotuottoisia. ”Etenkään kyytöillä ei ensimmäisen vuoden maitotuotos päätä huimaa. Ruotsissa tunturitotuisilla päästään 7000 – 8000 litran keskituotokseen vuodessa.”
Ilta painuu siniseen Kannusjärven kylällä uutta aamua odottamaan.
Alkuperäiskarja oli erittäin uhanlainen
Lapinlehmä pelastui kun jäljellä oli enää yksi 12-päinen karja pohjoisessa. Ennen kuin karja hävitettiin, siitä saatiin muutama yksilö talteen rotua jatkamaan.
Lapissa tunturirotuna tunnetun karjan siementä löytyi myös Ruotsista.
Kyyttö oli myös vuosia sitten vähissä. Eläinlääkäri Ossi Kemppianen auttoi Leino Lehtoa, joka oli lapinlehmän pelastaja.
Itäsuomen rodun ja länsisuomalaisen spermaa löytyi pakasteena, josta niiden jalostaminen ja rodun elvyttäminen alkoi.
Nyt alkuperäisrotuja on jo useita satoja yksilöitä.
Harri Toikan pieni farmi ei ole katoavaa kansanperinnettä, vastaavia tiloja, löytyy Suomesta vielä kohtuullisen runsaasti. Alkuperäisrodut ovat tulleet takaisin.
Pieni kaakkoisen kylä, Kannusjärvi elää syrjäistä ja vaatimatonta elämäänsä kaukana huiskeesta.
Ilta muuttuu tummansiniseksi äänettömällä kevättaivaalla.
Monen mutkan takaa löytyy taas pikitie ja ihmisten vilinä.
Lue myös artikkeli Ainon iloisesta luomumaitotilasta tästä.
Ei kommentteja