Lukijablogi: Kati Lakso, lypsyrobotti Lakson maatila.
Miks mä teen tätä työtä? Kas, siinä vasta pulma. Suurimman osan aijasta ku voi sanua vituttavan enemmän tai vähemmän. Tasaasesti, son melekeen poikkeus säännöös, jos on hyvä päivä ja naurattaa. No kyllä siinä silloon tavallinen ihiminen, maataloutehen perehtymätöön, varmahan ajatteloo, että kyllä tuoki on kuulkaa aiva hullu, menis oikeesihin töihin ja rupiaas maksahan veronsa niinku muukki ihimiset. Että minkä takia se teköö tuota, vaihtoehtoja on olemas.
Onko niitä oikiasti olemas? Onko se maatalous ja karijanhoito mulla veris? Äirin mairos imettyä, tai mun kysees olles lehemänmairos, ku on kuulemma sillä ruokittu aiva laitokselta lähtien, keitetyllä lehemänmairolla vetellä jatkettuna. Onko se tarttunu varpaaren väliihin, niinku se lämmin lehemän paska laituumella, ku siä kengättä kävelet?
Asuuko se sun luis ja ytimis, ookko niin sanotusti syntyny maajussiksi?
Minkä takia sitä pitää teherä tätä hommaa, jos tarttoo aina valittaa?
Emmä eläämihin ookkaa kyllästyny, vaan siihen ikuusehen byrokratiahan, joka kaiken hyvän lisäksi on sen verran nopiasti muuttuvaa, että ei tälläänen tavallinen emäntä taharo peräs pysyä ja selekua saara. Se kuulkaa tuntuu ylivoimaaselle välillä se lippujen ja lappujen määrä, mitä tuloo ja joita järijestelet, mapitat ja selaat. Koetat lukia ja tavata mitä täs ny tällä kertaa vaaritahan.
Ja siihen, että oot aina se syyllinen, kunnes toisin – itte henkilökohtaasesti – toristat ja sittekki viä vähä pyytelet anteeksi olemassa oluas ja vaivan aiheuttamista muille.
Siinä tuntoo ittensä välillä niin tyhymäksi, että ihimettelöö, että millä ne on mun peruskoulusta pois päästäny. Maatalousoppilaitoksestaki paperit on. Kuinka son maharollista, että niin on päässy käymähän, ku tämänki breivin oon kolomehen kertahan tavannu?
Mutta se rakkaus siihen suomalaasehen lehemään asuu syväs, siä syrämmen sisällä, aivojen arkistoos. Tierät kyllä minkä takia työtä teet, ku uuren vasikan oot emästä pihalle auttanu. Viet sen lehemän etehen ja kattot, kuinka lehemä ja vasikka toisihinsa tutustuu. Kattot sitä eläänäirin rakkautta siihen lapsehensa. Siinä maailman murehet hetkeksi unohtuu, ku seuraat sitä.
Tai ku lypsät sen sun oma kasvattaman ensikkos ensimmääsen kerran. Muistat sen syntymän hetken, sen kuinka sä sille nimen annoot, suurin orotuksin. Muistat siemennyksen ja toivehen syntyvästä vasikasta, lehemääsestä mielellänsä. Saat painaa pääs sen kylykehen, puhella sille, ja sen isoot korvat heiluu, ku se kuunteloo sun ääntäs.
Tai ku seisot justihin kylyvetyn pellon reunalla, haistelet kevääsen mullan hajua, son kuulkaa muheva, juureva haju. Tuoksuu uurelle aluulle ja lupaukselle sarosta.
Öisellä kesääsellä rehupellolla traktorilla ajaes, seurates auringonlaskua pellon pääs, huomaat kuinka kaunis se luonto on ja Suomen suvi. Pääset nauttihin siitä syvemmin siinä, istut hetken traktorin portahilla.
Silloon sä tierät justihin, miks sä tätä työtä teet, tuulimyllyjä vastahan taistelet.
1 Kommentti
KIITOS kun jaksat
Omalta kohalta loppu toivetyön tekeminen pahaan allergiaan -ensin lehemiä kohtaan ja sit isäntää kohtaan.
Piä huoli itestäs ja isännästäs, ja elikoista – haluan syyä suomalaista rakkauella tuotettua ruokaa.