Maanvaraiset lietelaguunit toimivat hyvin

Jussi Knuuttila, kuvat ja teksti

Amerikkalaisprofessori Larry Satter äimistelee eurooppalaista tapaa rakentaa lietelantavarastoja teräsbetonista. Ne ovat ensiksikin tavattoman paljon kalliimpia, kuin maanvaraiset lietelaguunit. Hän ihmettelee, kuinka ne pystytään rakentamaan siten, että ne säilyvät halkeilematta. Haastattelu tehtiin joku vuosi sitten Wisconsissa ja on edelleen ajankohtainen.

Perusongelma on se, että elementeistä rakennetun säiliön vaakateräksiä ei voi jännittää pystytyksen yhteydessä. Tästä seuraa, että jäätyneen lietteen aiheuttama sivuttaispaine murtaa valusaumat suurella todennäköisyydellä.

Jotta tämä voitaisiin torjua, olisi rakenteen ympärille pystytyksen jälkeen kiinnitettävä jännitetyt teräkset. Vain niiden avulla saadaan aikaan riittävä vastapaine, joka estää elementtisaumojen murtumisen. Muulla tavoin teräsbetonisten lietesäiliöiden kestävyyttä on vaikea taata.

Tällaisia rakenteita on ollut Suomessa tarjolla. Niiden valmistaminen ei ole kuitenkaan osoittautunut kannattavaksi, sillä korkean hinnan takia niiden menekki on ollut olematonta.

Satteria kummastuttaa myös perustuksiin ajettu sorakerros. Hänen käsityksensä mukaan sorakerros jos mikään edesauttaa mahdollisten vuotoliemien valumista pohjaveteen.

Maanvaraiset lietelaguunit toimivat hyvin

Satterin mielestä savella vuoratut, maanvaraiset säiliöt ovat ympäristönsuojelun kannalta teräsbetonisäiliöitä parempia. Amerikkalaisilla on niistä vuosikymmenien kokemus. Asianmukaisesta käytöstä ei ole havaittu seuranneen minkäänlaisia ympäristöongelmia. Ne ovat palvelleet erinomaisesti.

Satter sanoo, että tietenkin tällaiset varastot on rakennettava tarkoin ohjeiden mukaan, ja niiden käytön on oltava huolellista. Savi on oltava hyvin tiivistyvää ja se on tiivistettävä huolellisesti rakennusvaiheessa.

Vajaissa säiliöissä saven kuivuminen ja siitä johtuva luontainen halkeilu on jonkinasteinen ongelma, joka voidaan kuitenkin torjua helposti. Muovikalvo estää saven kuivumista erinomaisesti, samoin bitumikerros. Jo halkeillut savi turpoaa kostuessaan nopeasti. Tuore savikerros ei mitenkään voi läpäistä lantavesiä.

Kattaminen on pääomien haaskausta

Säiliön kattamisessa Satter ei näe erityisiä etuja. Se haittaa säiliön kunnossapitoa ja tarkkailua, tehokkaasta käytöstä puhumattakaan. Lypsylehmien lannan kuitu muodostaa luonnostaan tehokkaan haihtumista estävän kuoren.

Satter kannattaa ammoniakin haihtumiseen tähtääviä toimia. Lietelannan ilmastaminen on edesvastuutonta. Paitsi että ilmastus kuluttaa energiaa, se on varmimpia keinoja ammoniakin haihduttamiseksi. Lietelannan typpi tulisi tarjota viljelykasveille.

Pyrkimyksen ammoniakin haihtumisen estämiseen Satter ymmärtää, mutta sanoo samaan tai parempaan tulokseen päästävän säiliön kattamisen asemasta kerroksella silputtua olkea tai muulla kelluvalla katteella.

Myös typen oksideihin vedotaan, kun lietesäiliöiden kattamista vaaditaan. Yhdysvaltojen ympäristönsuojeluviraston mukaan siellä tuotettiin 1,4 Tg typpioksiduulia eli ilokaasua 1999. Karjanlannan osuus tästä määrästä on 4 %. Koska luonnon ilokaasupäästöt ovat noin kaksinkertaiset, karjanlannan osuus kokonaispäästöistä on vain 0,75 %. Vaikka maahan rakennettaisiin kaasutiiviit varastot kaikelle karjanlannalle, vähenisivät päästöt vain tuolla prosenttiosuudella. Satter ei suotta ihmettele Suomen ympäristöviranomaisten lantaloiden kattamisintoa.

Fosforin käyttöön tarkkuutta

Satter on tutkinut vuosia fosforin käyttäytymistä kotieläinten ruokinnassa. Lypsylehmien ruokinnassa käytetään Amerikassa lähes viisi grammaa fosforia rehun kuiva-ainekiloa kohti. Tavoitteena pidetään alle neljä grammaa fosforia, jolloin fosforin määrä lannassa vähenisi 25 – 30 prosenttia. Liukoisen fosforin määrä lannassa vähenisi noin kymmenesosaan.

Onnistumisen seurauksena voitaisiin kirjata kaksi miellyttävää seikkaa. Fosforin vähentäminen ruokinnassa laskisi ruokintakustannuksia. Lisäksi lannan levitykseen tarvittavaa alaa voitaisiin vähentää 25 – 30 prosentilla.

Alumiinisulfaatti reagoi mielellään fosforin kanssa, sanoo Satter. Tuloksena on erittäin pysyvä sidos, joka pitää fosforin liukenematta pitkään. Tästä huolimatta hän ei suosittele alumiinisulfaatin käyttöä. Alumiinilla saattaa olla fosforiakin hankalampia pitkän ajan vaikutuksia.

Amerikassa ei pilata ympäristöä

Satterin ajatuksia kannattaisi pohtia myös meillä. Amerikkalaiset eivät taatusti ole pilaamassa asuinympäristöään. Siellä harkitaan huolellisesti, mitkä käytännöt ovat parhaita niin ihmisten kuin luonnonkin kannalta. Lähestymistapa on aina käytännöllinen. Ehdotetut toimenpiteet ovat perusteltuja ja viljelijöiden kannalta toteuttamiskelpoisia.

Satter muistuttaa, että elintarvikkeiden tuottaminen on peruselinkeino, tärkein kaikista. Hän arvelee, että Suomessa on kadehdittavan paljon väljyyttä niin maatalouden harjoittamiselle kuin kotieläintuotannollekin. Tämän voi todeta pelkästään tilastoja vilkaisemalla.