Mikko Välttilä:
Muutamia huomioita Juhana Vartiaisen maatalous-kolumnista Maaseutumediassa 13.5.-17
Kun aletaan purkaa taloustieteilijän silmin maataloustukia osiin, on helppo hairahtua moneen allikkoon. Ja niin teki Vartiainenkin valitettavasti. Niin ovat tehneet myös monet muut.
Maataloustuki ei ole luonteeltaan yritystuki. Maataloustuki on yhtä aikaa elintarvikkeiden hinnanalennuskorvaus niiden tuottajille, valtiovallan pyrkimys tasata ruoan hintaa niin, ettei sillä päästäisi keinottelemaan ja siten rikkomaan yhteiskuntarauhaa sekä tapa ohjata poliittisesti maataloustuotantoa haluttuun suuntaan. Suomessa erityispiirteenä on vielä Keskusta-MTK-lainen pyrkimys tehdä aluepolitiikkaa maataloustukien välityksellä.
Silloin asiaa ei vain voida tarkastella panos-tuotto -suhteella, koska niitä tuotto-odotuksia on ladattu niin moniin eri tasoihin.
Valtion kaksoisrooli sopimuskumppanina ja kansalaisten suojaajana
Olen Vartiaisen kanssa samaa mieltä siitä, että maatalouden tukemista pitää pystyä vähentämään rajusti. Suurinpiirtein kaikesta lopusta sitten olenkin eri mieltä.
Aloitetaan yksinkertaisimmista asioista. Aika usein näkee ei-alan-sisältä tulevissa ajatelmissa sellaisen vireen, että ongelma ratkeaa kuin itsestään, kun tukeminen vain lopetetaan. Ei muuten ratkea. Kansantaloudellisesti ehkä, mutta jos mietitään valtion roolia ihmisille -kaikille kansalaisilleen- tuen ja turvan tuojana, ei olekaan enää ihan yhtä helppoa tämä. Vartiainen toteaa saman, mitä itsekin olen sanonut hieman kärkevämmin sananvalinnoin: Vartiainen: ”Maanviljelijät ovat siis oikeastaan valtion virkamiehiä”. Välttilä: ” me maajussit olemme valtion elättejä”.
Ja tähän kätkeytyy se ongelma: Euroopan Unioni ja Suomen Valtio ovat ottaneet maatalousyrittäjät niin tiukkaan syleilyynsä, että ne ovat jo pitkään PAKOTTANEET talonpojat eläteikseen. Ohjaus ja rahoitus on tehnyt liian monelle mahdottomaksi toteuttaa yrittäjän vapauttaan. Se on se kepulaisen maatalouspolitiikan tulos: jos kaikkien pitää pärjätä ja saada elanto, kaikki pärjäävät jotenkuten, muttei kukaan hyvin. Mutta silloin valtion on myös kannettava vastuunsa. Se ei voi sopimusosapuolena yksipuolisesti muuttaa sopimuksia, joissa toisena osapuolena on talonpoika koko työpanoksellaan ja omaisuudellaan.
Tämä on se, joka tuntuu näillä talousliberaaleilla superaivoilla unohtuvan. Heillä on taipumus pitää itsestäänselvyytenä sitä, että maatalous on jo sosialisoitu yhteiskunnalle, kun siltä se talouslukujen perusteella näyttää. Mutta juridisesti asia ei ole niin. Maanviljelijät omistavat edelleen tilansa. Ja heillä on asiakkaanaan valtio ja unioni, jotka haluavat ”tuki” -nimisellä valuutalla ostaa ruokaa, ympäristönhoito- ja asutuspalveluita. Ja ollessaan sen valuuttansa ”tuen” kanssa täydellisessä monopolissa, valtion tulee muistaa roolinsa kaikkien kansalaistensa hyvinvoinnin turvaajana ja toimia sen mukaisesti.
Heijastusvaikutukset kammottavia
Valtio ei siis voi toimia niin, että se yhtäkkiä vain lopettaa ostamisen tuottajilta. Ei sen jälkeen, kun se on ensin itse ajanut tuottajat asemaan jossa koko palkan maksaa valtio. Tähän liittyy paljon muutakin. Vartiainen laskee, että on halvempaa maksaa maanviljelijät kotisohvalle, kuin navettaan (oma tulkintani, ei lainaus). Hän ehdottaa, että annettaisiin suomalainen ruoantuotanto yhä harvenevan joukon suurtiloja käsiin. Ajatuskulku menee jotenkin niin, että mitä isompi ja tehokkaampi tila, sitä suuremmat mittakaavahyödyt ja pienemmät kustannukset yhteiskunnalle. Tämä kehitys on jo käynnissä itse asiassa. Sillä vain on aivan tolkuttoman isot heijastevaikutukset koko maan talouselämään, jotka eivät näy vielä laajalti, mutta kohta näkyvät.
Maatalous on näet hyvin pääomavaltaista toimintaa. Velkaa on paljon ja takaisinmaksuajat ovat pitkiä. Toisaalta liikevaihtoa on paljon, mutta kannattavuus on silti heikkoa. Jos maatilojen annettaisiin nyt valua vapaasti kohti Vartiaislaista unelmaa, se tarkoittaisi hyvin monen paikallispankin kaatumista. Ja tämä taasen tarkoittaisi kovin monen muunkin kuin maatilojen lisääntyviä vaikeuksia. Koko maaseutu kuolisi kerralla: pankit, kaupat, pienteollisuus, omakotivelalliselta virkamieheltä lähtisi pankki alta ja niin edelleen.
Tiedän, että tämä kuulostaa pelottelulta ja mustamaalaamiselta, mutta skenaario on täysin realistinen jos alasajon hallinnassa epäonnistutaan.
Huoltovarmuus
Huoltovarmuus on se ikuisuuskysymys. Olen suurinpiirtein samoilla linjoilla Vartiaisen kanssa siitä, ettei nykyisten tuotantomäärien ylläpitäminen huoltovarmuussyistä ole mitenkään välttämätöntä. Nykyisen, lähes sataprosenttisen omavaraisuuden voisi huoletta tiputtaa neljänneksellä ja kansa tulisi ruokituksi kriisitilanteissa jo pelkästään hävikki poistamalla. Sitäkin alemmalla tuotannolla selviäisimme kun muuttaisimme kulutustottumuksiamme.
MUTTA! Vartiaisen näkemys siitä, että meidän on helppo nykyaikaisilla tehokkailla koneilla raivata pellot uudelleen käyttöön jos niitä tarvitaan on hellyyttävän naiivi. Ei se pelto ole se kriittinen panos. Eikä navetta. Huoltovarmuuden kannalta ajatellen maataloudessa on kaksi kriittistä panosta: Osaava ammattilaisjoukko ja infra. Jos annamme ruoantuotantomme vain muutaman (edes muutaman tuhannen) tilan käsiin, maasta loppuu automaattisesti myös alan koulutus, koska työpaikkoja ei ole. Ennenkaikkea infra hukataan nopeasti.
Vartiaisen ymmärrys ei riitä siihen että metsä, josta on poistettu puut ja kannot, on vasta raakile josta huolellisella työllä voidaan RAKENTAA elävä organismi nimeltä pelto. Se on vuosien työ. Annettakoon tämä Vartiaiselle anteeksi, en minäkään ole taloustieteilijä ja varmasti olen tässä tekstissäni oikaissut jossain kohtaa moitteen arvoisesti. Mutta kerran menetettyä infraa rapistuneine viljavarastoineen, puuttuvine panosten kauppajärjestelyineen, tutkimusasemineen, karjasuojineen, teurastamoineen, tiestöineen ja asujaimistoineen, ei vain saada takaisin. Se on rakentunut vuosisatojen aikana, eikä sitä nykyteknologiallakaan rakenneta edes vuosissa uudelleen, jos se tuhotaan.
Mitä siis pitäisi tehdä?
Meidän pitää ensinnäkin myöntää, että meillä on ongelma nimeltä täysin toimimaton ruokajärjestelmä. Siihen liittyy tukipolitiikka, kaksinapainen teollisuus ja kaksinapainen kauppa joka käyttää ostomonopoliaan härskisti hyväksi. Siihen liittyy myös järjettömän kalliit yrittämisen ja työnteon sivukulut.
Sitten kun ongelma on myönnetty, siihen pitää löytää ratkaisu. Meidän pitää päättää mitä me haluamme viljelijöiltä valuutalla nimeltä ”tuki” ostaa. Onko se bulkkiruokaa, ekosysteemipalveluita, korkealuokkaisia hi-end-ruokatuotteita, vai jotain muuta?
Sitten kun päätös on tehty, tuet pitää suunnata sinne päätettyyn suuntaan. Lempeästi, mutta päättäväisesti ohjata maataloustuotanto sinne, missä haluamme sen olevan. Kansallisia tukia koko ajan vähentäen, tekemällä joka ikiselle maanviljelijäle todelliseksi vaihtoehdoksi myös viljelystä luopumisen ”kuivin jaloin” ja ennenkaikkea tempoileva syklisyys pitää muuttaa pitkälle ennakoitavaksi yritysympäristöksi. Pitää olla siis kymmeniksi vuosiksi selvää, että jos sikatilallinen päättää satsata isoihin määriin ja kustannusminimointiin tietäen, että tuet loppuvat kohta, uuden toiminnan kehittämisympäristö on silti vakaa ja ennustettava.
Toisaalta jos pieni kasvinviljelytila päättää nostaa jalostusastetta ja tehdä viljastaan vaikkapa leivonnaisia Keski-Euroopan vientiin, pitää sillekin olla kanavat ja ennustettavuus olemassa. Tämä menee siis kotikutoisen järkyttävän jäykän elintarvikebyrokratian sektorille, joka taasen on edelleen iso este pienten jatkojalostajien synnylle. Ja pieniä jatkojalostajia me tarvitsemme, jotta uutta lisäarvoa syntyisi. Eiköhän se ole jo nähty, mihin esimerkiksi kahden lihaa myyvän pörssiyhtiön kehitys meidät on vienyt?
Meidän pitää siis löytää yhteinen sävel, ”Suomen Suunta”. Ja rakentaa sitten tinkimättä se uusi parempi järjestelmä. Vanha alkaa olla jo nähty.
4 Kommenttia
Suomi on edelleen hajaasutusten maa jossa iso tiöakoko on mahdottomuus koska se tarkoittaisi että jollain paikkakunnalla ei olis metsää ja kaikki maa ala pitäisi olla yhden tilan hallussa, mutta koska peltoja on hajallaan siellä täällä ja konekalusto rajallinen pitäisi joko ostaa se viljely palveluna joltain tai kuskata koneita ympäriinsä. Suomi oelastuisi tuonnin rajoituksilla, päätetään että kaikki kotimainen liha tulee omaan käyttöön ja ylimenevä myydään. Miksi tuoda Tanskasta antibioottikinkkua kun suomalaiset jäävät myymättä? Kovempi kysyntä laskee hintoja. Myös tuontikulut olisi oltava niin suuret ettei se kannata. Lisäksi voisi alkuvaiheessa tukea tuotantolaitoksia jotenkin jos he käyttävät kotimaisia raaka aineita. Lisänä vielä julkinen ruokahuolto esim koulut 100 pros kotimaisuusaste
Maatalous pelastuu kuluttamalla, ihminen kuluttaa sitä mitä se pystyy ostamaan. Ei voi kuluttaa tuontisikaa tai tuontiviljaa jos sitä ei kaupan hyllyllä ole. Kaupat on isoja ja tuotteita on yksinkertaisesti liikaa, mehua sata eri merkkiä, jos yhden valmistajan siivu on 1 prosentti se voisi olla 50 prosenttia jos cain kaksi firmaa valmistaa mehua. Jos on vain 2 meijeriä, on vain kaksi mistä valita. Ei tarvita pirkkaa ja xtraa ja rainbowta.
Maatalous puhuttaa, ketä pitäisi tukea ja ketä ei. No sen omavaraisuus asteen ja huoltovarmuuden takia ei kannattaisi tukea jakaa niin kuin on tehty. Mitä isommat yksiköt sen suuremassa määrin ne ovat tuonti energian varassa ja kun sähkön saanti loppuu, niin loppuu lehmän lypsy, kanat kuolee jo pelkkään tuuletuksen puutteeseen ja eikä ne possutkaan kovin pitkälle possutele ilman sähköä ja sen saantihan on todella helppo terrorisoida sota tilanteessa niin maalla kuin kaupungissa, nähty on. Jos puhutaan huoltovarmuudesta niin pitäisin ihmisille omavaraistalouden kursseja ja kehottaisin viljelemään ihan vaan kokeeksi vuoden ruuat itselleen, se ei ole mahdoton kokeilu. Tai ei edes tarvitse viljellä, jos on tarpeeksi viksu, suomen luonnosta löytyy ainakin 200 syötäväksi kelpaavaa kasvia! No miksi siis ylipäätään viljellä mitään, eikö meistä kaikki vaan voisi ryhtyä ruohonsyöjä vegaaneiksi ja maailma pelastuisi?
Ihmisellä on aina mieli eteenpäin. Aina pitäisi keksi uutta ja kehittää. Nämä on hyviä asioita. Maatalous on koneistunut ja kehittynyt siinä missä muukin maailma. Tavoita on sama kuin muissakin bisneksissä, halutaan enemmän pienemillä kustannuksilla ja parempaa. Voidaan kysyä, miksi täällä oli aikoinaan niin kustannustehokasta tuottaa voita, että sen vientiin perustettiin Valio?
Suomen maatalouden suurin virhe on ollut aluepolitiikan sotkeminen maatalouteen. Tuotetaan liikaa tuilla, tervettä kilpailua ei ole. Saman tuotantosuunnan sisällä on edullisempaa olla jollain tietyllä alueella kuin toisella.
Maataloutta tuetaan kaikkialla maailmassa, mutta pakko sanoa tämän hetken suomen malli on hulluimasta päästä. Se ei palvele ketään. Ei kuluttajia ei luontoa eikä edes maanviljelijöitä (ihan muutamaa suurtilaa lukuunotamatta).
Olen tuossa lueskellut kirjaa suomen lantakuoriaisista. Opettavainen teos, menen opastamaan koemielessä kavereita Häntälän Notkoihin ja aloitus puheenvuoro miksi notkoja pitää laiduntaa on seuraavan lainen: Meillä on kolme vaihtoehtoa pitää Häntälän maisemat avoimena. Vaihtoehto 1. Ajetaan ne ruohonleikkurilla ja perustetaan, vaikka golf kenttä maisema pysyy jotakuinkin samanäköisenä kuin nyt. Vaihtoehto 2. Pestataan 100 innokasta vegaania syömään Häntälän notkojen kasvillisuus. Vaihtoehto 3. Jatketaan nautojen laidunnus linjoilla (mikä vaatii sen, että tässä maassa on mahdollista pitää niitä).
Harva mieltää miksi se vaihtoehto 3 on paras. No se on sen luonnonmonimuotoisuuden takia. Eli vaikka nuo vegaanitkin varmaan säilyisi kesän yli hengissä ja tuottaisivat jonkun verran myös lantaa. Niin paska on aivan väärälaista ei sillä kuulkaa uhanalainen isolaakasittiäinen saatikka paahdelantiainen elä. No golf kenttä bisnesmiehen unelma ja luonnonsuojelijan painajainen, tylsä monotoonien ja keinotekoisesti luotu elinympäristö. Omalta osaltani en karjanpidon lopettamisessa sure mitään muutan kun lantakuoriaisia, jos rehellisiä ollaan meillä on hyvin samanlainen näkemys siitä miltä maiseman pitää näyttää. Ikävä kyllä tämän hetken maatalouspoliikka suomessa muistuttaa enemmän sitä, että yritetään pitää yllä kalliita golf kenttiä, joille on huonosti asiakkaita.
Juuri eilen keskustelin isäni kanssa siitä, missä vaiheessa Suomi alkoi mennä metsään. Nämä muutosten ja päätösten seuraukset näkyvät vasta vuosikymmenten päästä. Itse hahmotan laajoja kokonaisuuksia. Niiden avaaminen muille on kuin selittäisi vuorenseinämälle syitä miksi sen kannattaisi väistyä moottoritien alta. Suomen systeemin ”korjaaminen” ei mielestäni enää ole mahdollista. Vain vanhan systeemin ja suunnan täydellinen ”kulotus” antaa mahdollisuuden hedelmälliseen kasvuun. Tällainen muutos pelottaa ja vaatii rajua asennemuutosta – ja muutoshalua vähentää saavutetuista etuisuuksista luopuminen (esim. vesivessa, joka suomalaisille on nykyään itsestäänselvyys, vaikka muualla maailmassa kärsitään juomaveden puutteesta). Valtaosa väestöstä ei näe uhkakuvana puhtaan veden loppumista Suomessa. Itsestäänselvyydet pitää kyseenalaistaa ja lähteä rakentamaan systeemiä ajattelupohjalta ”mitä suomen kansalainen tarvitsee pystyäkseen elämään” (ja mielellään vieläpä mielekästä elämää). Hyvä Mikko, että olet jaksanut avata tilannekuvaa meille muille. Näitä lisää, jotta Suomijuna saadaan takaisin kohti raiteita.
http://www.mavi.fi/fi/tuet-ja-palvelut/viljelija/Sivut/maidon_tuotantotuki.aspx
Pöyristyttäviä rahoja tundratuottajille, alueelle, missä ei pitäisi olla maataloutta lainkaan.