Teksti: Timo Jaakkola
Maatilojen talousvaikeudet tuskin ovat enää kenellekään uutinen. Ongelmien syinä nostetaan esille kasvukauden vaikeat sääolot, Venäjän pakotteet ja tukipolitiikan muutokset. Kaikki nämä syyt ovat todellisia, mutta jättävät myös vähäiselle huomiolle eräitä keskeisesti maatalouden kannattavuuteen vaikuttavia tekijöitä.
Venäjän pakotteilla on ollut kiistaton vaikutus erityisesti maidon ja lihan tuottajahintoihin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että maitojalosteiden maailmanmarkkinahinnat kääntyivät laskuun jo helmikuussa 2014 ja noin 70 prosentin hintojen laskusta toteutui ennen pakotteita.
Sianlihan tuottajahinta on ollut tasaisessa alamäessä alkuvuodesta 2013 alkaen, joten vaikka pakotteet eivät tilannetta mitenkään helpota, hintojen laskua ei voi laittaa vain pakotteiden piikkiin.
Viljan hinnat ovat niin ikään olleet tasaisessa alamäessä vuoden 2012 lopulta alkaen eli käytännössä sianlihan hintakehitys seuraa viljan hintakehitystä – EU:ssahan yksimahaisia käsitellään viljan jatkeina, jota yhtenevä hintakehitys varsin hyvin tukee. Suomessa tuottajahinnat näyttävät ruista lukuun ottamatta juuttuneen pysyvästi itämerivähennyksen verran manner-Euroopan hintojen alapuolelle.
Ylitarjonta laskee hintoja
Kaikkien tuottajahintojen laskulle on yksi yhteinen selittäjä: ylitarjonta. Kun tarjontaa on kysyntää enemmän, eletään ostajan markkinoilla ja hinnat laskevat.
Maidon ylitarjonta johtuu suurelta osin Kiinan talouskasvun hiipumisesta, joka on pysäyttänyt proteiinipitoiseen ruokaan panostavan keskiluokan kasvun. Tuotanto ei ole kyennyt reagoimaan riittävän nopeasti kysynnän laskuun ja siksi ylitarjonta painaa hintoja.
Kun samaan aikaan osuu vielä EU:n maitokiintiöiden päättymisestä seuraava tuotannon kasvu, ylitarjonta tulee Venäjän pakotteista riippumatta kestämään pitkään ja EU-alueen hintataso pysyy alhaalla vielä maailmanmarkkinahintojen kääntyessä nousuun.
Viljat ja sianliha kärsivät maidon ohella ylitarjonnasta. Maailmalla on korjattu hyviä satoja ja varastotilanteen ennustetaan olevan tämän satovuoden lopussa paras liki 30 vuoteen. Halpa rehu suosii sianlihantuotantoa ja markkinat menevät tehokkaimpien tuottajien ehdoilla.
Sikamarkkinoita sotkee vielä lisäksi Saksan energiapolitiikka, joka on mahdollistanut aurinko- ja biokaasusähköä tuottavalle tilalle erittäin edullisen rakentamisen.
Kriisi ei saa lamaannuttaa
Markkinoiden ohella kannattavuusongelmien taustalla on valitettavasti paljon myös viljelijöiden omista päätöksistä, tekemisestä ja osaamattomuudesta johtuvia syitä.
On puutteellisen suunnittelun ja riittämättömän osaamisen tähden ylihintaisiksi päätyneitä rakennusinvestointeja, on ylihintaisia peltokauppoja ja -vuokrasopimuksia, on tarpeeseen nähden ylimitoitettuja koneinvestointeja, on huonosti organisoitua tuotantoa ja heikkoa markkinoiden lukutaitoa.
Mitä liikkuikaan niiden isäntien päässä, jotka vielä pitkällä kesäkuussa kylvivät väkisin viljaa liian märille pelloille, vaikka tuottajahinnat olivat alhaalla ja markkinat tukossa? Kenen vika on, kun tarjotaan pellosta tuottoarvoon nähden kolminkertaista hintaa? Miksi tuotantorakennusten rakentamiskustannukset karkasivat täysin lapasesta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä?
Mitä enemmän pääomaa tuotantoon sitoutuu suhteessa tulokseen, sitä heikompi on yrityksen riskinsietokyky. Riskitietoisuuden puutteesta maksetaan nyt kovaa hintaa.
On inhimillistä lamaantua vaikeuksien edessä, mutta silti on tärkeää jaksaa tehdä nopeita ja riittävän reippaita korjausliikkeitä. Virheen tekeminen on inhimillistä, saman virheen toistaminen on päätös – yhtä tärkeää kuin kriisistä selviäminen, on siitä oppiminen.
Kun akuutit ongelmat on saatu hoitoon, kannattaa käyttää ihan reilusti aikaa oman tekemisen arviointiin, osaamisen kehittämiseen ja paremmin riskiä sietävien toimintatapojen ja -periaatteiden luomiseen.
Seuraava kriisi ei sitten ehkä tule ihan niin yllättäen kuin tämä nykyinen.
Kirjoittaja on Nordea Pankki Suomi Oyj:n johtaja.
5 Kommenttia
En tiedä lukeeko Timo näitä kommentteja, mutta jos lukee niin hyvä.
Olen tässä päivän mittaan yrittänyt saada selville, että mitä Timo mahtaa tällä kolumnillaan oikeastaan kertoa? Kaksi ensimmäistä osuutta käsittelee itsestäänselvyyksiä. Nämä me jo tuottajina hyvin tiedämme. Sen olisi myös ollut pankin hyvä tietää aikoinaan.
Viimeisessä osiossa Timo syyllistää viljelijää/tuottajaa melko raskaasti. On osaamattomuutta, vääriä päätöksiä, liian kalliita koneita ja liian kallista peltoa. Miksi Timo olet päätynyt syyttämään juuri viljelijää ja yksin viljelijää näistä huonoista kaupoista? Väitätkö, että pankillasi ei ole mitään tekemistä korkeiden pellon hintojen tai kalliiden koneiden rahoitusten kanssa? Mikäpä on ollutkaan se taho, joka on myöntänyt rahoituksen näihin hankkeisiin? Aivan hyvin tiskin takana olisi kautta linjan voitu ottaa toinen kanta. Mutta, jos maan hinta laskisikin, niin mitäpä pankkiiri siihen sanoisi? Niinpä… Mihin katosi se vakuuksien arvo? Tiedät hyvin, että on pankin etu, että maakauppoja tehdään korkeilla hinnoilla ja niillä ostajia riittää. Muuten voisi tulla luottotappiot pankille ja kylläpä se Finanssivalvontaakin alkaisi kiinnostaa, jos vakuudet painuisivat alle lainojen arvon.
Liikepankin ideana on myydä mm. tallettajiensa rahaa kovemmalla korolla kuin siitä maksetaan. Maataloudessa lainasaamiset ovat olleet varmoilla pohjilla, kun peltomaa on tehnyt kauppansa. Näin pankeille ei oikeastaan ole luottotappioita tullut. Samaten viljelijät ovat olleet niitä tunnollisimpia lainojensa hoitajia.
Timokin tietää, että maanviljely on pääomavaltaista alaa. Koneet ovat kalliita, mutta ilma niitä ei viljely onnistu. Välttämättä käyttötuntien maksimointi ei ole aina järkevintä ja tilakohtaiset ratkaisut ovat monen tekijän summa. Tietääkseni Timonkin edustama rahoituslaitos elää myös näiden koneiden rahoittamisesta. Miksi siis ”kusta niihin muroihin” jotka toiselle antaa aamiaiseksi?
Sitten tämä mainitsemasi huono suunnittelu. Mitä mahtaa mielessäsi silloin liikkua, kun lainoitat uutta 1,5 milj. euron robottipihattoa? Onko pankissasi silloin se parempi tietotaito tila- tai alakohtaiseen suunnitteluun? Voitko mennä parin vuoden kuluttua investoinnista sanomaan tilalle kirkkain silmin, että tämä oli kuulkaa huono vaihtoehto, kun maidon hinta on alkanut laskea? Ja vikaa ei ollut rahoittajassa… Luulen, että ainut huoli tässä pankeilla on siinä, ja vain siinä, että vakuusarvot menevät alaspäin ja mahdolliset realisointihinnat eivät kata lainoja. Tässä sitten aletaan syyllisiä etsiä niistä, jotka jo eniten kärsivät.
Mutta rahan myymiseen, kuten muuhunkin kaupantekoon, liittyy aina riskejä. Ei siinä mennä asiakasta syyttelemään, jos hänelle on kaikesta huolimatta myyty. Kyllä se on silloin myyjän katsottava peiliin!
Kuten kirjoituksessani totesin, virheen tekeminen on inhimillistä, mutta virheen toistaminen on päätös. Virheiden toistaminen onnistuu parhaiten omat virheensä kieltämällä ja siirtämällä vastuu oman tekemisen ulkopuolelle. Eihän Kreikkaakaan voi syyttää yli varojensa elämisestä, sillä syy on tietysti lainaa antaneiden rahoittajien – näinhän se oli?
Pankit eivät tietenkään ole virheettömiä ja vailla vastuuta. Nordea on jo pitkään pyrkinyt lisäämään asiakkaidensa riskitietoisuutta ja meillä esim. uudet navettahankkeet on koko tämän vuosikymmenen ajan testattu 35 s/kg tuottajahinnalla. Peltohehtaarin ostoon myönnettävän lainan kattona olemme pitäneet maan parhailla alueilla 10 000 euroa ja tämän ylittävä osuus pitää yrittäjän kyetä rahoittamaan kassavaroillaan. Aika monta hanketta on jäänyt meiltä rahoittamatta, harvempi isännältä toteuttamatta.
Huonolla suunnittelulla ja johtamisella viittaan erityisesti valitettavan usein pitkäksi meneviin rakennushankkeisiin. Pankki tekee rahoituspäätöksen arvioimalla hankesuunnitelmia, niiden tueksi tehtyjä laskelmia, yrittäjän historiaa ja osaamista. Mitä sitten pitäisi tehdä siinä tilanteessa, jossa myönnetty laina on kokonaan käytetty ja rakennuksen toimintakuntoon saamiseksi tarvitaan vielä reippaasti lisää rahaa? Aika vaikea näitä kustannusarvioylityksiä on pankin piikkiin laittaa ja yhtä vaikeaa on vapauttaa yrittäjä omasta vastuustaan.
Pankki lähestyy rahoituspäätöstä enemmän asiakkaan velanhoitokyvyn kuin vakuuden näkökulmasta. Vakuudella on toki merkitystä ja sen merkitys korostuu rahoitettavan hankkeen riskitason kasvaessa. Tuo aiemmin mainitsemani 10 000 euron lainakatto ostettavalle peltohehtaarille määrittää meillä myös sen tason, josta pellon vakuusarvo lasketaan. Voin vakuuttaa ettei Nordealla ole pienintäkään intressiä omalla toiminnallaan ylläpitää tuottoarvoon nähden keinotekoisen korkeaa pellon hintaa, eikä meillä ole myöskään sellaista vakuusriskiä, joka tätä edellyttäisi.
En ole huolissani pankin bisneksestä, viljelijöiden kyllä. Pankki ei hinnoittele vuokrasopimuksia eikä osta koneita, yrittäjät tekevät sen itse. Yrittäjät tekevät paljon erilaisia taloudellisia sitoumuksia, joihin rahoittajat eivät voi mitenkään vaikuttaa eikä pidäkään, perusoletus on että asiakkaaseen luotetaan. Näillä sitoumuksilla on kuitenkin enemmän tai vähemmän vaikutusta asiakkaan velanhoitokykyyn. Kun sopimuspaperiin vedetään nimet alle, oletetaan että molemmat osapuolet vastaavat sitoumuksistaan omalta osaltaan.
Maataloudessa kuten kaikessa muussakin yritystoiminnassa sekä menestys että epäonnistumiset syntyvät viime kädessä aina yrittäjän toiminnan tuloksena. Ulkoistamalla vastuu omista virheistä, vie itseltään tilaisuuden oppia ja kehittyä paremmaksi yrittäjäksi. En yritäkään väittää, että nyt vaikeuksissa olevilla tiloilla elämä olisi helppoa, mutta suurin osa selviää tästäkin kriisistä ja kohtaa tulevat kriisit toivottavasti viisaampina ja vahvempina.
Hei,
Timo Jaakkolan jutussa on paljon asiaa. Yhtä asiaa kuitenkin haluan kysyä. Nordea on vahva maatalouden rahoittaja myös Tanskassa. Kuten yleisessä tiedossa on, siellä laina-ajat ovat lähtökohtaisesti 20-30 vuoden pituisia. Useissa jutuissa tuot esille sitä, että maatalouden takaisinmaksuaika tulee olla maksimissaan 10 vuotta. Oletko koskaan laskenut, minkälainen kilpailukykyasia tällainen laina-aikojen iso epäsuhta on tanskalaiselle maajussille. Elämme täysin samoilla markkinoilla maataloustuotteiden kanssa ja Nordea pankki ehkäpä pahimpana esimerkkinä mahdollistaa tämän epäsuhdan.
Otan esimerkin
1000000 euron investointi maitotilalle; lainoitus-% 70 %
Tanskassa maatalousyrittäjä maksaa lainaa vuosittain takaisin 30 vuoden laina-ajalla 23 000 euroa ja suomessa 10 vuoden laina-ajalla 70 000 euroa. Miljoonan euron investoinnilla saa maitotilalla aikaan noin 700 000 litran tuotoksen, joten jokaista tuotettua litraa kohden lyhennykseen ohjautuu Suomessa noin 10 senttiä ja tanskassa noin 3,33 senttiä/litta. 10 vuoden aikana ero on jo noin 33 senttiä/litra.
Miten Timo Jaakkola voit perustella tätä. Miten ajattelet, että suomalainen maatalous voi pärjätä kansainvälisessä kilpailussa, jos täällä rahahanat ovat lähtökohtaisesti noin paljon kireämmät kuin keskeisessä kilpailijamaassa. Markkinoilta tuollaista rahaa ei ainakaan löydy? Löytyykö se kenties maatalousyrittäjän selkärangasta?
Vastaavaa laskentaa voi tehdä myös suomalaisen byrokratian kautta ja täällä sentit/eurot ovat vielä isommat.
Pelkästään eläinten tilavaatimuksissa on niin isoja eroja, että me emme voi pärjätä kilpailussa ellei jotain oikeasti tehdä. Tilavaatimuksia mietittäessä osuva vertaus löytyy kaupoista. Mitenköhän suomalaiset kaupat menestyisivät, jos laki säätäisi, että menneinä aikoina rakennetut ylijäämä neliöt tulee pitää edelleen yhtä tehottomassa käytössä, vaikka markkinoille on tullut ulkomainen kilpailija, jonka neliötehokkuus on omaa luokkaansa. Kääntäen. Maataloudesta kopioitu laki velvoittaisi S- ja K-kauppoja pitämään samalla neliön tilalla noin 30 % vähemmän jauhelijaa tai maitopurkkeja kuin niitä mahtuu Lidlin neliölle.
Nämä epäkohdat ovat isoja ja jotain tarttis tehdä…. ja nopeasti
Kymmenen vuoden takaisinmaksuaikaa olen pitänyt esillä siksi, että mielestäni investoinnin pitää jonakin päivänä tuottaa voittoa myös yrittäjälle. Nyt puhutaan siis investoinnin takaisinmaksuajasta – rahoitusohjelma voi olla tätä pitempikin, jolloin selvitään yli myös suhdannekuopista. Lyhyt takaisinmaksuaika mahdollistaa myös seuraavien kehitysaskeleiden ottamisen, kun tuotantotilat saadaan maksettua ennen kuin ne on käytetty loppuun. Maatalous on yritystoimintaa ja siksi viljelijöidenkin pitää mielestäni tavoitella panostuksen ja riskin edellyttämää tuottotasoa.
Jos investoinnin kannattavuus ei riitä 10 vuoden takaisinmaksuaikaan, kumpi on viljelijän etu, suunnitelmien tarkentaminen ja kustannustehokkuuden parantaminen vai laina-ajan pidentäminen? Onko investointi itsetarkoitus vai onko sillä myös tarkoitus ansaita rahaa? Mielestäni viljelijällä on oikeus ja jopa velvollisuus vaatia parempaa suunnittelua ja tuottavampia rakennusratkaisuja, jotka mahdollistavat riskiin suhteutettuna riittävän tuoton.
Suomen ja Tanskan vertailu ei ole aivan noin yksinkertaista, kuin nimimerkki Talonpoika esittää. Tanskassa ei esimerkiksi ole käytössä investointitukia, jotka Suomessa kattavat jopa puolet järkevästi tehdyn investoinnin kustannuksista. Toisekseen Tanskan maatalouden rahoitusrakenne perustuu toisaalta pitkäaikaisiin reaalivakuudellisiin kiinnelainoihin, joissa vakuusarvot painavat meidän järjestelmäämme enemmän ja toisaalta varsin reippaasti hinnoiteltuun vakuudettomaan yritysrahoitukseen. Toisin kuin Suomessa, Tanskassa vaikeuksiin joutuneen tilan tuotantorakennuksille löytyy useimmiten ostaja käypään hintaan ja tästä syystä myös rakennusten vakuusarvo on Suomea parempi ja rahoittajan riski pienempi. Maidontuotannon osalta on vielä todettava, että suomalainen tuottaja on saanut kaiken aikaa noin 10 s/kg tanskalaista kollegaansa parempaa tuottajahintaa, jolla tanskalainen tuottaja ilomielin soveltaisi meidän eläinten hyvinvointimääräyksiämme.
Tanskan maatalouden pitkät laina-ajat ovat enemmän tehtyjen virheiden seuraus, kuin rahoittajien tahtotila. Pitkät laina-ajat toivat kassaan ylimääräistä pelivaraa, mahdollistivat erittäin nopean rakennekehityksen (49 lehmää 1995 –> 160 lehmää 2014) ja hinasivat myös pellon hinnan erittäin korkealle. Velkavivulla tapahtuneen kasvun riskit realisoituivat viime vuosikymmenen lopulla ja mm. pellon hinnat ovat tulleet jopa 40 % alaspäin. Kiinnelainoihin perustuvassa rahoitusmallissa vakuusarvot romahtivat ja rahahanat menivät kiinni. Kun velkaa on paljon ja katteet ohuet, pankeilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin pidentää laina-aikaa tai hakea tila konkurssiin. Tanskassa useita pieniä pankkeja on myös joutunut lopettamaan toimintansa maataloudesta syntyneiden luottotappioiden seurauksena.
Jos nimimerkki Talonpoika haluaa suomalaiset viljelijät samanlaiseen velkavankeuteen, jossa tanskalaiset nyt ovat, siihen kannattaa pyrkiä jossakin muussa pankissa kuin Nordeassa. Meillä ei ole mitään tarvetta tehdä Suomessa samoja virheitä kuin Tanskassa, vaan oppia niistä ja tehdä asiat paremmin. Tähän samaan virheistä oppimiseen kannustin viljelijöitäkin kirjoituksessani – tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta samoja virheitä ei kannata toistaa.
Hei, et vastannut kysymykseen. Miten samoilla markkinoilla ja samoilla tuottajahinnoilla toimivat yritykset voivat menestyä kilpailussa, jossa realismia on se, että tanskassa rahoituspaine on merkittävästi löysempi kuin suomessa?
Yritysverotuksesta voi hakea hyvän esimerkin. Maat kilpailevat siitä kenellä on kevein verotus? Miten siis pääoman takaisinmaksuaika ei toimisi näin?
Maatalouden investoinnit ovat käyttöajaltaan 30-40 vuotta ja ajatus mallista, jossa 10 vuoden jälkeen toimitaan velattomana ja tehdään itselle voitto/tuloa on täysin absurdi.
On siis tanskassa tehty virheitä tai ei, kyse on tämän hetken kilpailukyvystä ja rahoitus näyttelee erittäin isoa osaa kilpailukyvyssä, varsinkin maataloudessa, jossa pääomavaateet on isoja.