Ruokabisnes on ehkä maailman suurin bisnes. Myyntiketjussa on läpinäkymättömiä käsiä, jotka kahmivat tuottoja, mutta niillä ei ole vastuuta.
Ruuan alkutuottaja jää usein nuolemaan näppejään. Rahavirrat kertyvät muualle.
Sikamammojen kykyaikainen pihatto.
Ruokabisnes ei ole bisnes ruuan tuottajalle
Halpuutus kostautuu nyt ruuan alkutuotannolle, eikä alkutuottaja saa tuotteilleen kustannuksia vastaavaa hintaa. Jos alkutuotanto voi huonosti, ennen pitkää se heijastuu kuluttajallekin. Ruoka tulee kallistumaan, jos oma kansallinen tuotanto vähenee.
Tuontiruoka tulee aina kalliimmaksi, ainakin kansantaloudellisesti. Tavalla tai toisella. Suomeen ei tuoda raaka-aineita, vaan usein valmiita tuotteita, joilla kaikilla ei ole alkuperästä läpinäkyvyyttä. Tuontiruuan kuljetusten hiilijalanjälki on suurempi kuin lähiruuan.
Poliitikoilla ei ole paljon keinoja kohentaa maatalouden tilannetta poliittisin päätöksin. Lain säätäjän toimivaltaa sitoo EU, eikä pienen maan kansallisia päätöksiä ole mahdollista tehdä ilman komission erityislupaa.
Mitä kansallisia päätöksiä voitaisiin tehdä? Tukien maksuaikataulun aikaistaminen olisi yksi mahdollisuus, mutta suuri osa maajusseistakin ajattelee, että se on kuin housuihin päästäisi kun rahat syödään etukäteen.
Suomalaisella ruualla on pitkät perinteet. Se ei saa jäädä kansainvälisten ruokatrendien varjoon. Kuvassa Henri Alen Helsinkiläisen ravintola Finnjävelin keittiössä.
Kuka määrä markkinahinnat?
Saksassa on toimittu toisin. Suomessa kuulee usein väitettävän että meillä tukitaso on muuta Eurooppaa korkeampi, mutta näin ei ole. Germaanit ovat luoneet verotukseen ja energian tuotantoon erilaisia piilotukia, joita komissio ei rajoita. Nämä piilotuet ovat merkittävä osa maatalouden tuloja. Esimerkiksi Ala-Saksissa sikatiloille maksettu erityistuki on parhaimmillaan 90 000 euroa tilaa kohti. Tämä tuki maksetaan tiloille jotka edes osittain noudattavat EU-direktiiviä.
Koska kukaan ei tunnu pystyvän vaikuttamaan markkinahintoihin, on keksittävä muita menestyksen avaimia.
Tilakohtaisesti jotkut löytävät omia ratkaisuja saada markkinoilta parempaa hintaa, mutta suoramarkkinointi ei ole jokaisen mahdollisuus. Vaikka suoramyynnillä liikevaihtoa saisi kasvatettua ja kenties kannattavuuttakin, massatuotannossa markkinointi vaati paljon osaamista ja pitkäjänteisyyttä, vuosien työn.
Suomi on kuitenkin niin harvaan asuttu laaja maa, että pelkästään asiakkaiden löytäminen muualta kuin ruuhka-Suomesta on vaikeaa.
Markkinoinnissa me suomalaiset, varsinkin maajussit ollaan huonoja. Vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan — mutta ketään se ei markkinataloudessa kaunista.
Raija Kaartinen valmistamassa Kaartilan Mallaspossusta upeaa makuelämystä, läskisoosia.
Ruuan hinnalla useita kuppaajia
Tuottaja voisi lähteä markkinoimaan vaikka porukalla, esimerkiksi osuuskunnan voimin, tuotteita suoraan kauppaketjuille.
Mutta se on tehty vaikeaksi. Kauppa vaatii usein myyntiä keskusliikkeiden kautta ja yhä useammin erilaisia laatustandardeja. ISO-standardien laatiminen ja päivittäminen on taas yksi ulkopuolinen rahasampo, iso bisnes ulkopuolisille tahoille.
Esimerkkinä WWF:n laatustandardi, joka tuottaa ympäristöjärjestölle suunnattomia miljardeja. Atria joutui taannoin WWF:n hampaisiin kun yritys käytti jonkun muun, aivan yhtä kelvollista, laatustandardia myymässään soijarehussa. Ympäristöjärjestö halusi että suomalainen ruokayritys käyttäisi heidän hyväksymäänsä sertifikaattia ja tuottamaan WWF:n kassaan rahaa.
Ruokatuotantoon on siis piilotettu paljon erilaisia kuppaajia.
Maaseudun monimuotoisuuden lisääminen on tärkeää.
Ruokateollisuus Suomessa tarvitsee potkun perseelle
Ruokaa jalostava suomalainen ruokateollisuus on avainasemassa trendejä seuraamalla. Ontuva ja vaatimaton markkinointi on osa kansallisperimäämme. Suomalainen ei osaa yleisesti ottaen hallita kansainvälisiä markkinoita, eikä osaa tehdä myyviä tarinoita. Me suomalaiset emme ole italialaisten tapaan tarinankertojia. Tarinat myyvät – myös ruokaa. Tai erityisesti ruokamyynti perustuu tarinoihin. Esimerkiksi luomulla on tarina.
Kasvispohjainen ruoka laadukkaan lihan ohella olisi Suomelle yksi mahdollisuus. Kaura on meidän vahvuutemme, josta on puhuttu vuosia. Kun viljasta jalostetaan eläimille kelpaava valkuainen ja kenties tärkkelys ja kuoresta saadaan prosessin lämmittämiseen polttoainetta.
Jossain välissä ketjusta irtoaa myös ihmiselle hyvää, terveellistä ja edullista ravintoa.
Kestävästi.
Artikkelikuvassa italialaisen lihajalostefirman (Salumificio la Rocca) tehtaanmyymälän lihatiski.
2 Kommenttia
Kohta tullee syyte kauppaa ja teollisuutta vastaan kiihottamisesta.
Jutussa on virheellisiä tietoja. Ensinnäkin Koivisto viitannee ”WWF:n laatustandardi”sta puhuessaan WWF:n Lihaoppaaseen ja WWF:n Soijasitoumukseen.
Toiseksi, WWF ei ole kritisoinut Atriaa vaan Atria on itse nostanut esille, että heidän käyttämänsä rehu ei ole WWF:n soijasitoumuksen mukaista. WWF suosittelee soijarehun ostajille RTRS ja ProTerra sertifikaatteja. Nämä sertifikaatit takaavat, että tuotantoketjussa käytetty soija on vastuullisesti tuotettua, mm. niin että tuotanto ei aiheuta metsäkatoa.
Kolmanneksi, WWF ei saa tuloja suosittelemistaan sertifikaateista, päinvastoin. Käytämme sertifikaattityöhön huomattavasti työaikaa, jotta sertifikaatit olisivat ympäristön kannalta vahvoja, taloudellisesti toimivia ja sosiaalisesti kestäviä.