Mediasta saa tavan takaa lukea, kuinka turmiollisia sinileväkukinnot ovat. Ei pitäisi syytellä, ellei tiedä taustoja. Ilman sinilevää näitä ei kirjoitettaisi eikä luettaisi. Sinilevän ansiosta ilmakehässä on sen verran happea, että henki kulkee useimmilla ilman rikastimia.
Sinilevä aloitti hapen valmistuksen kolme ja puoli miljardia vuotta sitten. Se hyödyntää samaa menetelmää kuin kasvit, eli yhteyttämistä. Hommaan tarvitaan auringonvaloa, vettä, hiilidioksidia ja kivennäisaineita. Samalla ne vähensivät metaanin ja hiilidioksidin pitoisuudet nykytasolle. Ei siis ole syytä kiukutella sinileville.
Ilman tiettyjä kivennäisaineita sinilevän yhteyttäminen ei luonnista. Fosforista puhutaan paljon. Sitäkin tarvitaan. Ilman rautaa ei sinileväkukintoja ole, vaikka fosforia kylvettäisiin veteen. Myös seleeniä on oltava saapuvilla. Kaiketi muutamia muitakin kivennäisaineita tarvitaan, mutta ne ovat vähemmän kiinnostavia kuin edelliset.
Raudan merkitys
Toronton yliopistossa hermostuttiin, kun Ontariojärven ja muidenkin isojen järvien sinileväkukinnot vain yltyvät, vaikka fosforikuormitusta on vähennetty. Asiaa on tutkittu. Tutkimukset ovat panneet epäilemään, että kukintoja vauhdittaakin rauta fosforin asemesta.
Raudan käyttö fosforin saostamiseen Humberin jäteveden käsittelyasemalla Torontossa on lisääntynyt 30 prosenttia, muilla jätevesiasemilla hieman vähemmän. Raudan valunta Ontariojärveen viisinkertaistui vuosien 2001 ja 2004 välillä.
Yliopisto on julkaissut tutkimuksen asiasta. Julkaisu tuo raikkaan tuulahduksen kainaloihin maasta, jossa maataloutta arvostetaan. Se kertoo myös tiedeyhteisöstä, jossa ei tyydytä jankuttamaan yhtä ja samaa viimeisenä totuutena. Se antaa aavistuksen siitä, että vesien ekologiassa ollaan vasta raapimassa tiedon kuorta.
Esitänkin tässä kainon toivomuksen, että Suomessakin vastaavaa tutkimusta viriteltäisiin. Mielestäni tässä olisi tuhdimpaa materiaalia tohtorinhattuun kuin maakiitäjäisten maallisen vaelluksen dokumentoinnissa. Tutkimuksen tasoa ei takaa nyt eikä vastakaan se, että jokin asia julistetaan lopulliseksi totuudeksi. Päinvastoin, tutkimuksen ainoa ohjenuora pitää olla kaiken epäily, varsinkin niin sanottujen totuuksien.
Helpompaa tietenkin olisi panna kaikki maatalouden syyksi. Sen sortin menetelmää käytti Göbbels aikoinaan. Menestys oli pelottavan hyvä.
Sinilevä kukkimaan valtamerien autiomaassa
Saattaa olla yllättävää, että myös valtameristä löytyy autioita alueita, aivan Saharan tapaan. monet niistä ovat huikean suuria. Elämästä on pulaa.
1995 kokeiltiin raudan kylvöä mereen 1 300 kilometriä länteen Galapagossaarilta. Kylvöaine oli rautasulfaattia. Rautasulfaatin määrä oli vajaa 500 kiloa. Kylvön seurauksena meri muuttui vihreäksi. Värimuutoksen aiheutti planktonin, etupäässä sinilevien kasvun myötä lisääntynyt lehtivihreä.
Lehtivihreä lisääntyi 30 – 40 kertaiseksi normaalista. Plankton imaisi 2,3 miljoonaa kiloa hiilidioksidia saadakseen sanotun lisäyksen aikaan. Hyötysuhde vaikuttaa hyvältä. Kilolla rautasulfaattia sidottiin yli 5 000 kiloa hiilidioksidia. Parin viikon kuluttua tilanne palautui entiselleen, kun ravintoketjussa seuraavat meren eliöt pistelivät poskeensa katetun pöydän antimet.
Hiilidioksidiuskonnosta nousee eltaantunut tietämättömyyden lemu. Valtamerien vaikutuksesta hiilen kiertoon ei lopultakaan tiedetä paljon mitään. Parhaatkin asiantuntijat rapsuttelevat vasta tiedon pintakerroksia.
Tässä on syytä muistaa, että pallukkamme pinta-alasta 70 prosenttia on merivettä. Valtamerien vaikutus ilmakehän koostumukseen taitaa olla huomattavasti suurempi kuin mikään ihmisen toiminta.
Voi olla, että nykyinen hiilidioksidipitoisuuksien nousu johtuu tavalla tai toisella muutoksista valtamerien sinilevien elinoloissa. Länsimaat käyttävät kyllä melkoisia määriä rautasulfaattia jätevesien fosforin saostamiseen. Sinilevä näyttää siitä kovin pitävän.
Teksti: Jussi Knuuttila
Ei kommentteja