Tyhjä sikala

Juhlapäivinä kurkkaan usein keittiön klasista: tyhjä sikala. Ryystän juhlamokkaa ja muistelen sikalan ääniä. Imevien porsaiden kitinää, emakkojen tasaisia röhkäisyjä.

”Säkö lopetat, henkeen ja vereen maajussi?”, kysyi maatalouskauppias ja ystävä. Pureskellun päätöksen jälkeen en nähnyt asiassa mitään outoa.

Kannustan ihmisiä luopumaan maajussin arjesta, jos siltä tuntuu. Luopuminen kirpaisee, mutta laastareita löytyy. Kannustan myös sitoutuneita jatkamaan. Jos työ on intohimo, sitä jaksaa vaikka paskasangon krivat joskus katkeavatkin.

 

Kymmenvuotiaana haastattelimme kavereiden kanssa sikoja kasettinauhurille. Teimme esitelmän ”Hotelli sikolätti.” Nauha on hukkunut. Yhtä emakkoa haastattelimme Annikki Tähtenä.

Pienestä pitäen olen ollut maatalouden kanssa tekemisissä, kuten suuri osa farmareista. Nykyään tapaa usein myös ihmisiä, jotka ovat heittäytyneet kaupunkilaisen roolista tilanpitoon. Heillä on jämeriä tuoreita ja outojakin ajatuksia.

Maalaiset ovat monialaisia persoonia. Sitkeitä sissejä, suomalaisen mielenlaadun vaalijoita. Stereotyyppi lippalakkipäisestä haalarihemmosta ei pidä enää paikkaansa. Meitä on moneksi. Kannamme kravattiakin joskus.

 

Pidän itseäni vieläkin maajussina. Farmaaminen on tarttunut liepeisiin kuin vanha ystävä.

 

20 vuotta olen pitänyt kameraa ja lehtiötä mukanani. Usein muut työt ovat keskeytyneet juttukeikan myötä. Muksut tai vanhemmat ovat saaneet tuurata, kun isäntä on tehnyt journalismia.

Tähän oksaan on ollut helppo tarrata. Parhaana vuotena tein 50 juttua lehtiin sivuhommina.

Ihmisten haastattelu ja uutisten kirjoittaminen ovat luonteva jatke elämänkaareen. Joka kerta ihmisten haastattelu hämmästyttää ja voimaannuttaa. Työ on joskus transsiin vaipumista, flow-tilan kannattelemaa.

 

Mieleenpainuva haastattelu oli Arto Kopolan kanssa vietetty tovi. Artikkelia luetaan koko ajan.  Parin tunnin kuluttua jouduin sanomaan, että tämä haastattelu päättyy tähän. Mies oli kyllästänyt journailistin omaksumiskyvyn laitoja myöden.

Elämän uudelleen suunnittelu ja suunnitelmasta kiinnipitäminen oli niin vaikuttavaa kuunneltavaa, että pidin paluumatkalla radion kiinni ja kädet tiukasti ratissa. En halunnut minkään hajottavan sitä ajatusten virtaa, mitä lypsykarjatilallinen päässäni aiheutti.

Ihmisten haastatteleminen ja heidän ajatuksiensa naputteleminen muiden luettavaksi on koukuttavaa. Erityistä on, kun saa ihmisen persoonan tarttumaan kameran muistikortille. Tuijotan joskus pitkään onnistunutta otosta ruudulta ja nautin työn hedelmästä.

 

Aika tarkalleen vuosi sitten kulautin iltaviskin kurkkuuni. Samalla välähti: Perustan nettilehden. Tammikuussa löytyi kumppani, joka lähti rakentamaan saittia.

Päätös oli oikea, perinteistä printtilehteä tarvitaan, mutta digitaalisuuden mahdollisuudet kiehtoivat enemmän. Tiimiin kuuluu muutama heppu, joiden apu on korvaamatonta. Verkosto on laajentunut koko ajan. Kontaktit ympäri Suomen ovat elintärkeitä ajan hermolla pysymiseksi.

 

Nyt on digitaalisuuden aika. Sen ovat huomanneet yhteistyökumppanitkin. He kokevat juttujen kautta näkyvyyden saamisen niin tärkeänä, että moni haluaa jopa maksaa siitä.

Netin mahdollisuudet ovat rajattomat.

Kaksisuuntaisuus on nettilehden voima. Veikko Tuomisen, jota ransiittimieheksikin tituleerataan, palsta on muodostunut tärkeäksi informaation jakajaksi. On hyvä, että vielä löytyy virkamiehiä, joilla on juuret mullassa. Vaikka moni asia ei ole vielä lukkoon lyöty, infoa tarvitaan. Kysymysmerkkejä on paljon.

 

Sikalan äänet ja tuoksut ovat muistoja. Kaukaiselta tuntuu jokapäiväisen sikalatyön rutiinit, vaikka lopettamisesta ei ole aikaa kuin kaksi ja puoli vuotta.

Pysäyttävin hetki oli, kun myin toisenkin Fendtini. Katsoin pää tyhjänä lavetin takavaloja ja vaivuin aatoksiin.

Viimeisen teurasauton lähtöä kuvasi viikkolehden kuvaaja. Silloin tuntui huojentavalta, kumma kyllä. Olin tarpeeksi uupunut työhöni, kokeakseni kaipuuta röhkiviä tihrusilmiä kohtaan.

 

 

 Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!

Hannu Koivisto

isäntä, www.Maaseutumedia.fi