Teksti by Kati Lakso, lypsyrobotti Lakson maatilalta
Eileen aamuna heräsin, vuoren ensimmääsenä, vuoren 2015. Suoraa suomeksi sanottuna paskan vuoren 2014 jäläkihin ajattelin, toivoon hilijaa mielessäni, että heräsinki kuulkaa pahasta unesta. Että tänä aamuna herään jostaki palamun alta, tai Lapin lumosta, revontulien loistees ja aiva uures maailmas.
Ei olis lehemän lehemää, ei traktoria, ei navettaa, ei yhtää hehtaaria peltua, eikä mitää maataloutehen liittyvää. Olis kuulkaa uus mieski, sanoos, että kulta jää sä maata, mä keitän aamukaffit, nouset sitte, ku sille tuntuu, ja huomenna voit kuule lähtiä shoppaalemahan.
Siinä sängys makasin, kuulin ku lomittajan auto ajaa pihahan ja suuri epäälys heräs asian suhteen ettei oo tapahtunu siirtymää mihinkää. Kuulin, ku se laittoo radion navetas päälle, tunne senku vahavistu. Koetin kiskua peittua tiukemmin pääni päälle, josko se uni viä tulis. Ei tullu ku hiki ja kusihätä. Pakko oli nousta, polovia särki, ku kömmiin portahia alaha.
Ikkunasta kattoon, että siä se navetta on, valot paistaa, oletettavasti siä on ne samat lehemätki, jokka orottaa lypsäjää tissit pinkiänä. Ei auta, sinne mentävä. Koiraki käänsi, petturi, kylykiänsä matolla, jatkoo uniansa.
Kömmiin navettahan, kävin morijestamas lehemiäni, tervehtimäs vasikootani. Laitoon saman, tutun lypsykonehen laakumihin, samat vanhat rätit sankohon, työnsin konehet navettahan ja alootin saman vanhan hommani, lypsähän niitä samoja vanhoja tuttuja lehemiäni.
Painoon päätäni lämpöösehen kylykehen, annoon ajatusten tulla. Murehriin tulevaa vuottaa, imin voimaa siitä lämpöösestä lehemästä. Hengessäni päätin, että kai me tästäki taas, lehemä ja minä, selevitähän. Joko paremmin tai sitte huonommin.
Ei se lehemän lypsäjän arki ollu erimoosta uutena vuotenakaa. Jatkuu samoon sävelin, askeleet vain välillä vaihtuu.
Ei kommentteja