Teksti: Timo Jaakkola
Yksi Tanskan maatalouden tämän päivän ongelmien merkittävimmistä aiheuttajista on ollut laina-aikojen venyminen ylipitkiksi. Pitkillä laina-ajoilla on rakennettu illuusio todellista paremmasta kannattavuudesta, kun laina-ajat ovat monessa tapauksessa ylittäneet lainoitettavan kohteen teknisen käyttöiän.
Velkaa otettiin surutta ja ylimääräinen likviditeetti kanavoitui muun muassa maakauppoihin. Syntyi pellon hintakupla, jonka puhkeaminen on aiheuttanut tiloille vakavia vaikeuksia. Kehitystä jossa velka lyhenee hitaammin kuin rakennus ja sen tekniikka menettää arvoaan, sanotaan köyhtymiseksi.
Rahoituksen saaminen ei ole näinä aikoina helppoa Tanskassa, eikä kiristynyt pankkisääntely ainakaan helpota tilannetta. Pitkästä laina-ajasta seuraa selvästi korkeampi rahan hinta niin Tanskassa kuin meilläkin.
Korot ja laina-ajat ovat myös riskisidonnaisia, ja kun maatalouden riskit ovat selvästi kasvaneet, on sekä yrittäjän että rahoittajan etu, että riskipitoinen investointi saadaan maksettua mieluiten ennemmin kuin myöhemmin.
Laina-ajat laskimeen
Tanskalaisen navetan rakentamiseen on mahdollista saada pitkäaikaista ja kohtuuhintaista kiinnelainaa noin 40–50 prosentin osuudelle hankintamenosta. Mikäli muuta täydentävää kiinteää vakuutta ei ole, loppuosa 50–60 prosenttia pitää rahoittaa lyhytaikaisella vakuudettomalla yritysrahoituksella, jonka korkotaso on 5–6 prosentin luokkaa ja laina-aika yleensä enintään 10 vuotta.
Kun meillä navetoiden rahoitusohjelma tehdään yleisesti 15 vuoden ajalle (johon voi vielä hakea 5 vuotta lyhennysvapaita) ja hyvin suunniteltu ja toteutettu hanke voidaan toteuttaa avustuksella ja edullisella korkotukilainalla, rahoituksen kilpailuetu on vahvasti suomalaisen viljelijän puolella.
Jos tehdään miljoona euroa maksava navetta Suomeen ja Tanskaan rahoituskuvio menee suunnilleen seuraavasti:
- Suomalainen tuottaja saa hankkeeseen 40 % avustuksen ja loppu 60 % toteutetaan 1 % hintaisella korkotukilainalla. Lainaa nostetaan siis 600 000 euroa, jonka vuosilyhennykset ovat 10 vuoden laina-ajalla 60 000 euroa ja 15 vuoden laina-ajalla 40 000 euroa. Keskimääräinen korko laina-ajalle on 3 000 euroa vuodessa eli velanhoitomeno on yhteensä laina-ajasta riippuen joko 63 000 tai 43 000 euroa.
- Tanskalainen viljelijä ei saa investointitukea, joten hän ottaa koko miljoona euroa lainana, jos sellaisen sattuu saamaan. Tästä puolet voi olla edullista 20–30 vuoden lainaa 1 % korolla ja toinen puoli 10 vuoden laina-ajalla ja 5 % korolla. Vuotuiset velanhoitomenot ovat lyhennyksiin 66 700 euroa (16 700/30 v + 50 000) ja korkoon 10 000 euroa (2500 + 7500) eli yhteensä 76 700 euroa. Vuotuiset velanhoitomenot ovat siten lähes 14 000 euroa korkeammat kuin suomalaisella viljelijällä 10 vuoden takaisinmaksuajalla – tanskalaisfarmarilla vain on 10 vuoden jälkeen vielä 330 000 euroa velkaa jäljellä.
Oma lukunsa sitten on että tanskalainen viljelijä rakentaa miljoonalla eurolla vähintään 120 lehmäpaikkaa, kun suomalainen saa nipin napin 70 lehmäpaikkaa – eikä ero johdu likikään pelkästään rakennusmääräyksistä tai säästä. Suomalainen tuottaja saa maidosta noin 10 s/kg parempaa tuottajahintaa ja tuotantotuet päälle – nämä kompensoinevat kohtuullisesti hyvinvointivaatimuksia. Pellolle suomalainen tuottaja saa tukea noin kaksi kertaa tanskalaisen kollegansa tuen verran, joten sääolotkin tulevat kaiketi kohtuullisesti kuitattua.
Oma kunto ei nouse, vaikka naapuri kuinka juoksee. Edellisen ”Mitä kriisi opettaa?” -kirjoitukseni tarkoitus oli herättää lukijat miettimään niitä asioita, jotka ovat omissa käsissä – syyttävä sormi kun tuppaa aina osoittamaan ulkoisiin tekijöihin, joista ei toki ole puutetta.
Rakennuskustannukset tulevat alas, kun viljelijät alkavat vaatia kustannustehokkaampia ratkaisuja ja pellon hinta pysyy kurissa, kun huutokaupan sijaan aletaan tehdä järkevää yhteistyötä. Jos tämä kriisi ei mitään opeta, seuraava kriisi kolhii varmuudella kovemmin ja vika on edelleen kaikkialla muualla, paitsi omassa tekemisessä.
Kirjoittaja on Nordea Pankki Suomi Oyj:n johtaja.
1 Kommentti
Totta on, että mikään ei kehity jos keskittyy vain ulkoisiin tekijöihin, eikä ymmärrä tarkastella omia toimiaan.
Miksi kuitenkin maanviljelijän, niin Tanskassa kuin Suomessakin on tyydyttävä niin huonoon investointien tuottoon? Pitkästä investointien palautumisesta toki hyötyy moni muu maataloudesta leipänsä saava, mutta ei itse viljelijä.
Toinen hyvä kysymys on, että miksi päätoimisesti viljelevät ja siihen panostavat ovat suurimmassa kurimuksessa? Kannattavuus on niin heikkoa, että raha maatalouden harrastamiseen on haettava muualta. Itsekin käyn päivät palkkatöissä.
Mutta jotenkin itsestä tuntuu, että ei mene oikein. Suurimman riskin ottajaa ja eniten maanviljelykseen satsaavaa, potkitaan päähän myös eniten.
Mitä tehdään kun tulee nälkä? Onko silloin kenelläkään maanviljelijällä sydäntä toimia kysynnän ja tarjonnan mukaan, vai vedotaanko silloinkin heidän velvollisuuksiinsa ja etiikkaan?